Tää on nyt tässä. Aika sanoa hyvästit. On ollut hauskaa kirjoittaa blogia. Reilun kuukauden päästä blogini täyttäisi kaksi vuotta, mutta antaa olla, ei pidä pakottautua. Olen saanut blogin pitämisestä paljon, mutta viime aikoina ei ole ollut intoa eikä aikaa kirjoitella. Toisaalta olen myös paljon miettinyt sitä mitä haluan itsestäni nettiin pistää. Aluksi aloitin kirjoittamisen nimettömänä ja pidinkin siitä että sain vapaasti kirjoittaa. Toki koko ajan ajattelin mitä kirjoitin ja olisin jossain määrin ollut valmis julkaisemaan kaiken kirjoittamani myös omalla nimelläni. Lähinnä erilaisten uhkakuvien takia en kuitenkaan ole ihan niin tehnyt. Sen verran tulin syksyllä kaapista, että kerroin tutuille blogistani ja linkitin sen fb:hen. Sekin on ollut mielenkiintoinen kokemus, mutta alun hauskuuden jälkeen se alkoi tuntua kummalliselta ja teennäiseltäkin. Haluan kertoa kuulumiseni ystävilleni edes hieman privaatimmin kuin julkisessa blogissa. Samaan aikaan huomasin, että tuntui miltei hölmöltä että puolituntemattomat fb-kaverini pääsivät lukemaan intiimejä tuntojani blogista ja muodostamaan minusta mielipiteen tutustumatta ensin oikeasti minuun. Nimettömien nettiystävyyksien kohdalla se ei ole niin haitannut, mutta joku siinä tökki niiden todellisuuden ihmisten kanssa.

Elämä on myös kuljettanut minua koko ajan enemmän ja enemmän politiikan suuntaan ja sekin on osaltaan vaikuttanut siihen mitä haluan nimelläni netissä julkaista ja mitä en. Ja ne lapsetkin kasvavat koko ajan ja alkavat kulkea netin ihmeellisessä maailmassa ihan yksikseen. En halua heidän törmäävän äidin blogiin jossa valitetaan vanhemmuuden rankkuutta tai muuta ei niin kivaa heistä.

Voi olla että palaan uuden blogin muodossa, voi olla että en. Mummo-blogi jatkuu kuitenkin entiseen hitaaseen tapaansa. Ja toki käyn muiden blogeja edelleen lukemassa. Jos joku teistä vakkareista tai nimettömistä ja hiljaisista haluaa kirjoittaa minulle sähköpostia tai alkaa oikein kirjekaveriksi, niin ottakaa toki yhteyttä. Voitte kirjoittaa minulle osoitteeseen napaulina78@gmail.com

Olisi hauska kuulla teistä.

So long.

Pauliina

Postaanpa pois kuleksimasta tällaisen kirjoituksen, jonka olen kirjoittanut jo aika päiviä sitten. Aikomus oli varmaan jotenkin täydentää ja tehdä tästä parempi, mutta kun intoa kirjoittamiseen ei enää oikein ole, tai se on vain tällaista poliittissävytteistä, niin antaa mennä.

Sitä elää elämäänsä usein silmät suljettuina. Tai ei suljettuina, vaan sillä tavalla laputettuina kuin hevosilla. Ei näe oikein oikealla, ei vasemmalle eikä ainakaan taakse. Eteenkin vähän säästä ja näkyvyydestä riippuen. Siksi aina välillä on hienoa, kun laput otetaankin pois ja näkymä on tavallista laajempi. On hienoa kokea niitä havahtumisen hetkiä, jolloin pisteet pystyy yhdistämään viivoilla ja kokonaisuus, jos ei nyt näyttäydy selvästi, niin kuitenkin alkaa hahmottua. Tarkoitukseni on kirjoittaa vähän politiikasta. Ihan yleisesti politiikasta, ei puolueesta tai omista aatteistani. Tunnen politiikkaa oikeastaan aika vähän. En ole opiskellut sitä ja lehtien sivuiltakin seuraan sitä lähinnä otsikkotasolla. Juu, kuulun vihreisiin, mutta en aina ymmärrä mistä puolueen kannat tulevat, kuka ne muodostaa ja mitä mieltä itse oikeastaan niistä olen. Ei kaikesta voi tietää kaikkea.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut politiikasta ja kunnioittanut jossain määrin poliitikkoja. Laitoin tuohon nyt, että jossain määrin, sillä poliitikko sanana saa minut edelleen ajattelemaan keski-ikäistä huonosti istuvaan pukuun ahtautunutta harmaata ja väritöntä polittista jargonia pateettisesti puhuvaa miestä. Kysyn vaan, että miksi? No, näin nyt kuitenkin on. Jossain vaiheessa tajusin, että politiikka ei olekaan vain vaikeita sanoja ja ympäripyöreitä lauseita, eikä sen itse asiassa tarvitsisi olla sitä ollenkaan. Se on vaikuttamista, vastuunkantoa ja päätösten tekemistä. Se vähän niin kuin yllätti. Ja se sai minut miettimään, että eivät ne harmaat sedät siellä politiikan kabineteissa tiedä minusta ja mielipiteistäni mitään, eikä heitä varmaan edes kiinnosta. Silloin ensimmäisen kerran kiinnostuin politiikasta enemmänkin. Totesin, että äänestän joka ikisissä vaaleissa ja äänestän ensisijaisesti puoluetta. Mutta sen lisäksi voin etsiä ehdokkaista sellaisen henkilön joka vaikuttaa siltä, että tämä ehkä vähän tajuaa minun maailmaani, arvojani ja elämääni. Siitä lähtien olen vaaleissa valinnut itselleni edustajan, en ehdokasta vaan edustajan. Se oli ensimmäinen poliittisen heräämiseni askel.

Kun tein graduani, avautuivat silmäni taas hiukan. Tein graduni liittyen elokuviin ja erityisen kiinnostuneena luin kirjoja siitä, onko elokuva nähty taiteena vai teollisuuden muotona. Niitä kirjoja kahlatessani tajusin kuinka paljon meillä Suomessa asiaan on vaikuttanut elokuvapolitiikka. Se miten rahoja on elokuville jaettu, olikin yllätyksekseni politiikkaa. Onko tukea annettu kansat teatteriin saaville viihde-elokuville vai 12 katsojaa kerääville taide-elokuville? Riippuu siitä mitä on haluttu tukea. Ajatella, että politiikka meni ja luikerteli taiteenkin aluelle. Mihin kaikkialle sen lonkerot oikein yltävätkään? Sitä on niin helppo ajatella, että politiikka on jotain sellaista joka ei kosketa minua, vaikka tosiasiassa kukaan meistä ei pääse poliittisten päätösten ulottumattomiin.

Poliittisen kiinnostuksen ei tarvitse kohdistua puoluepolitiikkaan, mutta se joka väittää, ettei ole kiinnostunut politiikasta, on kaikella todennäköisyydellä melkoisen tietämätön tai vaan tyhmä. Jos koet politiikan sellaiseksi asiaksi joka nyt ei vaan satu kiinnostamaan just sua, niin mieti uudelleen. Unohda ne harmaapukuiset tylsät miehet ja ajattele jotain itsellesi tärkeää asiaa. Se asia voi olla melkein mitä tahansa. Pidätkö kirjoista? Minkälaisista? Julkaistaanko niitä tarpeeksi? Miksi tai miksi ei? Mieti vähän. Politiikassa on pitkälti kyse vallasta, rahasta ja päätöksistä. Kuka päättää mitä kirjoja julkaistaan? Kustantamo. Saako kustantamo jostain tukea? Tarvitseeko kustantamo jotain lupia? Saako lempikirjailijasi apurahaa? Jos ostat hänen kirjansa paljonko maksat siitä ALV:ia? Paljonko kirjailija itse saa ostamastasi kirjasta rahaa käteen. Lainaatko kirjasi kirjastosta? Paljonko kirjailija saa yhdestä lainauksesta rahaa? Tämä nyt oli vain esimerkki ja toki asioihin vaikuttaa politiikan lisäksi talous ja monet muutkin asiat. Mutta kannattaa muistaa, että politiikalla on paljon tekemistä melkein kaikkien asioiden kanssa, ainakin jossain määrin. Näin se homma menee. Meidän kaikkien kannattaa siis olla kiinnostuneita politiikasta.

Tiedän, ettei puolepolitiikka ole tällä hetkellä kovin mediaseksikäs aihe. Nuoret eivät ole rynnistämässä puolueiden siipien suojiin ja Perussuomalaiset haalivat protestikannattajien ääniä, kun kansalaiset ovat tyytymättömiä hallitukseen ja kansanedustajiin. Minä puolestani nostan hattua kansanedustajille. En kadehdi heidän asemaansa. Toki valta on kiva juttu ja jos on valtaa voi vaikuttaa haluamiinsa asioihin. Mutta valtaan liittyy aina myös vastuu. Kuvitelkaa, kun eduskunnassa 200 suomalaista useasta eri puolueesta ja useasta eri maakunnasta (tai läänistä tai mitä halvattua ne nykyään ovatkaan) yrittää päästä asioista sopuun. Asioista joista heillä ei varmaan suurimmaksi osaksi ole mitään käsitystä saati mielipidettä (ja joihin he yrittävät nopeasti rakentaa jonkin käsityksen ja mielipiteen). Ja silti he siellä yrittävät, kun me muut emme jaksa olla edes kiinnostuneita siitä mitä he tekevät. No joo, ehkä vähän idealistinen kuva kansanedustajista, mutta ei se oikeasti aina helppoa ole. Siinä työssä jos jossain pitää oppia neuvottelemaan ja sietämään pettymyksiä ja ennen kaikkea kompromisseja. Toki kansanedustajien joukkoon mahtuu myös niitä jotka ovat vallan sokaisemia ja ajavat vain omaa etuaan tai kosiskelevat äänestäjiä. On tuo politiikka vaan aika hassua. Neljän vuoden välein pitäisi olla todistamassa äänestäjille, että hyvin olen hommani hoitanut ja kyllä minua kannattaa jatkossakin äänestää. Mutta kun ei siellä yksin päätöksiä tehdä ja varsinkin pienellä puolueella ei kovin paljon sitä valtaa ole, niin todistelepa siinä sitten.

On se poltiikka vaan jännä juttu.

On pitänyt kiirettä. Sen lisäksi, että kiire on syönyt aikaani, olen pohtinut lupaustani. Lupasin Miialle kirjoittaa puolueen valinnasta. Tulin lopulta siihen tulokseen, että en voi sanoa muista puolueista oikein mitään. Voin oikeastaan kertoa vain siitä, miksi minä olen vihreä. Politiikka on siitä metkaa, että yksikään puolue ei halua pahaa kenellekään, ne vain haluavat hyvää vähän eri tyypeille.  Yksi pitää rikkaiden puolta, toinen köyhien. Kolmas haluaa pelastaa koko maailman ja neljäs sulkea Suomen maailmalta. Yksi on duunarien, yksi maalaisten ja yksi jonkun kielivähemmistön puolella. Niin, ja joku on vielä niiden uskovaistenkin puolella. Mun pointtini on lähinnä se, että ei yksikään puolue (ainakaan toivottavasti ja kovin virallisesti) halua kenellekään suoranaisesti pahaa.  Puolueiden keinot sen oman hyvän maailman saavuttamiseksi vaan ovat aika erilaisia ja kyllähän se ihannemaailmakin (se utopia joka on luettavissa puolueohjelmista ja linjauksista) eroaa toisista enemmän tai vähemmän.

Poltiikassahan on kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse vaikuttamisesta, vallasta ja rahasta. Jos haluaa vaikuttaa, tarvitsee valtaa. Valta taas mahdollistaa sen, että pääsee vaikuttamaan asioihin ja päättämään esimerkiksi siitä mihin rahoja käytetään tai ei käytetä. Toisaalta rahalla voi myös saada valtaa ja vaikuttaa voi myös ilman valtaa tai rahaa. Suosittelen lämpimästi tutustumista Rosa Meriläisen Valtio-oppiin. Siis kirjaan. Voit olla Rosasta mitä mieltä tahansa, mutta hän osaa kirjoittaa hauskasti ja mukaansatempaavasti jopa politiikasta. Suosittelen myös kertamaan vähän sitä, mitä se eduskunta nyt oikeastaan tekeekään ja mistä asioista siellä päätetään. Jotta löytäisi itselleen sopivan ehdokkaan ja puolueen, voisi olla ihan oleellista tietää mitä ne kansanedustajat siellä Arkadianmäellä oikeastaan tekevätkään. Kansanedustajat ovat kansanedustajia koska he haluavat valtaa. Muistakaa se. Siksi ei ole aivan samantekevää ketä äänestää. Mieti tarkkaan kenelle haluat valtaa antaa.

Vieläkö oli jotain oleellista? Kyllä varmaan, mutta nyt alkaa väsyttää. Tässäpä vielä Zimbon listaus puolueiden äänestäjistä. Ihan hauska ja osuvakin, mitä nyt vähän karikatyyrinen ja yksioikoinen. Itse tosin muistin, että vihreiden kohdalla olisi lukenut naiivin sijaan idealistinen. Mutta eikös jonkun mielestä naiivi ole sama kuin idealisti?

Edit: 3.2. klo 10.05

Suomen kuvalehti on tehnyt ihan mahtavan jutun eri puolueiden tyypillisimmästä äänestäjästä. siihen on kerätty kaikki mahdolliset stereotypiat ja luotu karikatyyrinen kuvaus äänestäjistä puolueiden mukaan. Ihan mahtava. Muistakaa toki, että kyse on kärjistyksestä, vaikkakin melko osauvasta sellaisesta.

Vaalit. Ne tulevat, vaikka ette ehkä ole vielä huomanneet. Kun työskentelee päivät ministeriössä ja harrastaa vapaa-ajallaan politiikkaa, niin voin vakuuttaa, että vaalit ovat täällä ennen kuin huomaattekaan. Minä en näet enää muuta kuulekaan. Ministeriössä todetaan joko että "siellä valiokunnassa on niin kiire, kun pitää ennen vaaleja saada ne ja ne päätökset läpi" tai vaihtoehtoisesti, että "nyt vaan odotellaan että miten vaaleissa käy, oikein muuta ei nyt voi tehdä". Ministeriö vaipuu kohta horrokseen, kun mitään suuria linjavetoja ei voi tietenkään tehdä ennen kuin on saatu uusi hallitus. Olen aina vähän ihmetellyt, että miten ministeriöt oikein pystyvät toimimaan, kun ministeri vaihtuu neljän vuoden välein ja ministerin vaihdoksen yhteydessä moni linjavetokin saattaa muuttaa suuntaa. Harmi että harjoitteluni päättyy juuri vaaleihin, joten en pääse näkemään tätä metamorfoosia.

Vaalit ovat kovaa vauhtia tulossa myös puolueen puolelta. Vihreissä nyt ei muusta puhutakaan kuin kevään eduskuntavaaleista. Niissä mitataan puolueen kannatusta, sitä kuinka ihmiset uskovat meihin ja jakavat kansaamme arvot. Ennen kaikkea kyse on siitä, uskovatko äänestäjät meihin vai eivät. Vihreiden arvopohja on sellainen, että suurin osa ihmisistä kyllä jakaa sen (tämän on joku jossain sanonut ja taisipa viitata johonkin tutkimustulokseenkin, joten en vetänyt tätä ihan hatusta). Siksi kyse on paljolti siitä, uskotaanko meidän kykenevän viemään arvojamme eteenpäin ja taivuttelemaan muut puolueet toimimaan haluamallamme tavalla. Välillä tuntuu siltä, että osa ihmisistä on pettynyt vihreisiin, kaipaisivat periaatteellisempaa toimintaa ja osa taas ymmärtää, että pieni ja mustavalkoinen puolue pysyy pienenä ja mustavalkoisena puolueena. Joskus pienet kompromissit ovat välttämättömiä, jos halutaan leikkiä muiden kanssa ja toisaalta kasvaa isommaksi. Ymmärrän molempia ajatuskulkuja.

Tämä vaalien läheisyys on saanut minut syystä jos toisestakin käymään monta keskustelua äänestyskäyttäytymisestä, vaalityöstä ja ehdokkaan valitsemisesta. Myönnän itse olevani tässäkin suhteessa stereotypinen vihreiden äänestäjä. Äänestän itsenikaltaista naista. Jossain kuulin sanottavan, että tosiasiassa ihmiset äänestävätkin sellaista henkiöä jonka kaltaisia haluaisivat olla. Mene ja tiedä. Onhan se varmaan totta, että monet meistä ajattelevat haluavansa edustajakseen jonkun vähän paremman kuin itse on, vähän fiksumman, vähän rikkaamman ja vähän sanavalmiimman. Näin voimme asettaa kansanedustajat jalustalle ja alkaa vaatia heiltä sitä vähän parempaa ihmisyyttä kuin meiltä muilta (tämä oli sarkastinen huomautus, ihan vaan lukuohjeeksi väärinkäsitysten välttämiseksi).

Olen myös kuullut ihan mahtavia (ja mahtavalla tarkoitan nyt hassuja ja hölmöjä, jopa tyhmiä) perusteluja ehdokkaan valinnalle. Joku on äänestänyt ehdokasta yhteisen musiikkimaun takia. Eräs tuttava kertoi äänestäneensä ehdokasta siksi, että tiesi tämän saaneen lapsen nuorena ja oli sitä mieltä, että jos on selvinnyt teiniäitiydestä, selviää varmasti myös eduskunnasta. Joku on äänestänyt topakan oloista ihmistä, kun hänen mielestään eduskunnassa tarvitaan topakkuutta. Joku taas on valinnut ehdokkaansa ihan vain sen takia, että hän näytti kuvassa nätiltä. Syitä on siis yhtä monta kuin äänestäjääkin ja aina syyt eivät ole kovin poliittisia. En enää yhtään ihmettele sitä, että äänestäjät ovat niin ailahtelevaisia ja voivat sujuvasti vaihtaa puolueesta toiseen vaalien vaihtuessa. Toisaalta se, että ihmiset äänestävät nimenomaan henkilöä eivätkä puoluetta antaa ehdokkaille aika paljon mahdollisuuksiakin. Hyvä tyyppi ja hyvin vedetty kampanja voivat kerätä paljon ääniä puolueesta huolimatta. Silloin kyse ei ollekaan puolueen uskottavuudesta vaan sen yhden edhokkaan uskottavuudesta ja vakuuttavudesta.

Mutta jos ihmiset tekevät äänestyspäätöksensä ulkokohtaisisiin syihin vedoten, herää kysymys mitä on tapahtunut arvoille ja periaatteille? Politiikalle ja vaikuttamiselle? Kuka ihan oikeasti haluaa valita ehdokkaansa sillä perusteella, että tällä sattui olemaan hauska kampaus ehdokaskuvassaan tai vakuuttavat silmälasit, rauhoittava ääni tai tämä oli hauska Uutisvuodossa? Aika moni. En voi oikeastaan itse mennä sanomaan tästä aiheesta mitään, illä sorrun itse ihan samaan, vaikka otankin yleensä myös selvää ehdokkaista. Omat valintani ovat sentään rajoittuneet aina yhteen puolueeseen, joten valinta ei ole ollut ihan niin vaihtelevaa. Sitten kun on vielä rajannut ehdokkaat itseäni muistuttaviin naisiin, niin eipä niitä vaihtoehtoja ole useinkaan jäänyt kovin montaa. Jos en jo olisi ehdokastani valinnut, voisi olla tiukat paikat näissä vaaleissa. Vihreillä on Helsingissä tarjolla kuusi vähän yli 30-vuotiasta (akateemisesti koulutettua) äitiä. Siinä taistellaan jo samoista äänestäjistä. Toisaalta, mikäslainen se olikaan se stereotypinen vihreä?

Itse olen aina vastannut muutamaan vaalikoneeseen, tarkastellut ehdokkaiden nettisivuja ja pohdiskellut omia kantojani suhteessa heidän vaaliteemoihinsa. Eroa on ollut joskus aika vaikeakin tehdä, kun ehdokkaita ei tunne henkilökohtaisesti ja saman puolueen ehdokkaailla on hyviä ja samankaltaisia asioita listallaan. Silloin voi jokin pieni yksityiskohta nousta vaa'ankieleksi. Eli jos en nyt ihan ole ehdokastani sentään valinnut pelkän kuvan perusteella, on kuva saattanut olla ratkaisevassa roolissa kahden samankaltaisen ehdokkaan väliltä valitessani. Voikin olla, että nuo edellä kuvaamani perustelut ovat olleet niitä vaa'ankieliä, eivät varsinaisia valintoja. Tutkimattomia ovat äänestäjien äänestyspäätökseen vaikuttavat tiet. Jos muuten arvot ja periaatteet kiinnostavat, niin käykääpä lukaisemassa tämä. Muutenkin mainio polittinen blogi. Lyhyitä ja ytimekkäitä kirjoituksia ajankohtatisista aiheista. Suosittelen.

Törmäsin tällaiseen. Niille jotka eivät jaksa klikata itseään pois blogistani tiedoksi, että sieltä löytyy filosofi Ludwig Wittgensteinin viisi vinkkiä elämään. Ne on ihan mahtavia. Mä niin allekirjoitan noi. Kun vielä oppisi itse elämään ohjeiden mukaan. Kun nyt tässä innostuin, niin samaisesta blogista löytyy myös tällainen hauskuus (ja paljon kirjoituksia jotka on liian vaikeita/tylsiä/korkealentoisia mulle, vaihtoehdon saa valita itse). Okei, laitetaan tähän ne elämänohjeet lyhyesti, kun tiedän ettei kaikki tykkää mennä katsomaan noita linkkejä. Suosittelen kyllä lukemaan. Wittgensteinin viisi elämänvinkkiä ajattelun ammattilaiselta lainattuna ovat:

1. Tee sitä mitä rakastat
2. Etsi parhaat mahdolliset opettajat
3. Laita itsesi täysillä likoon siihen mitä teet
4. Tee välillä jotain aivan muuta
5. Keskity olennaiseen

Wittgenstein on aina ollut mun mieleen. Tykkäsin sen ajatuksista jo silloin, kun teininä innostuin filosofiasta. Muita mun lemppareita oli Immanuel Kant ja Sartre. Olen ajatellut alkaa taas lukea filosofiaa, tai filosofeja. Olen haalinut kirjahyllyn koristeeksi useammankin klassikon, mutta en ole niihin kajonnut. Aikomus on toki ollut, mutta kuka nyt opiskeluaikana jaksoi ottaa jonkun teoreettisen kirjan vapaaehtoisesti käteen? Tai ehti? Nyt voisi taas kokeilla. Osan kirjoista olen ostanut alennuksesta ja osan pelastanut mummun kirjahyllyä purettaessa. Ei taida olla vaikea arvata kuvasta mitkä kirjat ovat mistäkin.

En uskalla kirjoittaa enempää filosofiasta, kun en ole sitä aikoihin lukenut. Tulisin kirjoittaneeksi jotain tyhmää ja osoittaneeksi oman tietämättömyyteni. Mutta silti mun sisällä asuu pieni ja tulinen rakkaus filosofiaan. Ehkä teen niin kuin oma vaarini, joka hyväksyttiin yliopistolle lukemaan käytännöllistä filosofiaa samana vuonna kun itse aloitin viestinnän opinnot. Oli aika hupaisaa saada omalta eläkkellä olevalta vaarilta puhelinsoitto:

– Hei kanssa-kannunvalaja (kannunvalajat on Helsingin yliopiston valtsikan opiskelijajärjestö). Saitko tänään paksun kirjeen yliopistolta?

Sainhan mä. En oikein tiennyt vähensikö se, että vaari pääsi samaan aikaan yliopistoon omaan sisäänpääsyyni liittyvää arvoa, vai oliko se vain hauskaa. Enimmäkseen se oli vain hauskaa. Vaari valmistui paljon ennen minua maisteriksi ja jatkoi opintojaan tavoitteenaan väitellä tohtoriksi. Vitsailimme siitä, että vaarista (joka oli lääkäri ammatiltaan, mikä tekee tästä tietysti hauskempaa) tulisi Suomen vanhin tohtoriksi väittelevä. No, vaari on kyllä edelleen elossa ja hyvissä voimissa, mutta luulenpa että opinnot ja väitöskirja ovat jääneet. Tai sitten vaari yllättää väittelemällä ysikymppisenä tohtoriksi. Se olisi kyllä aika lystikästä.

Olen saanut suvulta niin vahvan esimerkin elämänmittaisesta oppimisesta, että syytän kyllä heitä tästä innostani opiskella koko ajan uutta. Nyt haaveilen aloittavani sittenkin uudet opinnot tai lukevani kieliä lisää, kun kielitaito on päässyt vähän rapistumaan ja uusiakin kieliä olisi listalla. Jos saisin ranskan jotenkin kuntoon, voisin opiskella espanjaa. Ja sitten on tietysti kiina. Niille jotka eivät tiedä, niin tuo kiina on meidän perheessä aika isossa osassa, kun pojat lukevat koulussa pitkänä kielenään kiinaa. Älkää vaan kysykö miksi. No siksi kun sitä oli lähikoulussa tarjolla ja he halusivat. Ja onhan se nyt lystikästä. Toivottavasti eivät kiroa minua myöhemmin, kun ovat jumissa vaikean kielen kanssa jota on vaan pakko jaksaa opiskella, kun joskus pienenä ajatus oli niin hauska. Onneksi tuo englanti tulee toiseksi pitkäksi kieleksi, joten mitään vahinkoa ei pääse tapahtumaan jos se kiina lopulta osoittautuu liian vaikeaksi.

Otanpa tuosta Wittgensteinin ohjeistuksen viimeisestä kohdasta nyt kopin ja vietän illan perheen kanssa. Se jos mikä on olennaista. Huomenna on essee-kurssi ja viikonloppu aika ohjelmoitu. Ensi viikolla on taas jokunen kokous ja tälläkin viikolla olin jo yhden illan poissa kotoa. Missäs välissä ehtisin sinne joogaan? Sinne olisi kyllä pakko päästä, sillä tänäänkin on päässä vain humissut, kun olen ollut niin jumissa. Hmm.. ei se Wittgenstein varmaan ihan tätä tarkoittanut sillä olennaiseen keskittymisellä. Mutta kun niitä olennaisuuksia on niin paljon.

Jouluaatto:

riisipuuro

kävely haudoille

Mummo

ähky

lahjat

onni

Joulupäivä:

hidas aamu

rääppiäisaamiainen

Guitar Hero, ilmakitaristit ja ballerina, Enter sandman

Mummo

ruoka äidillä

veli

punaviini

perhe

Tapaninpäivä:

Rääppiäisten rääppiäisaamiainen

Ylpeys ja ennakkoluulo (4h)

Riikka Pulkkisen Totta (4h)

lapset

yökkäri

sänky

Oikein ihanaa ja rauhallista joulua kaikille!

Onnistuin kuin onnistuinkin keittämään riisipuuron niin, että se on kermaista ja sulaa suuhun eikä palanut pohjaan (vaikka en yrityksistäni huolimatta saanut hankittua sitä puuro-osaa kattilaani). Nyt katan pöydän, otan kanelin ja sokerin esiin ja menen perheen kanssa syömään aamupalaa. Syökää hyvin, juokaa hyvin( ja jos perheessä on lapsia niin kohtuudela) ja nauttikaa toistenne seurasta ja lahjojen avaamisesta.

Pst. Tontut kävi syyskuussa vähän Pariisissa.

Kun kirjoittamiselle ei jää aikaa, nostaa itsekritiikki päätään. Mitä vähemmän kirjoitan, sitä vähemmän koen asiat kirjoittamisen arvoisiksi. En ole ihan varma siitä, onko tämä hyvä vai huono asia. Tavallaan on ihan hyvä, etten suolla kaikkia keskeneräisiä ajatuksiani maailmalle. Toisaalta koen, että moni ajatusvirrassa vellova miete, ei ehkä koskaan pääse ulos, jos en saa kirjoittaa myös sitä turhaa tekstiä. Voisihan sen toki ajatella niin, että kirjoittaisi paljon ja julkaisii vähän. Mutta silloinkin itsekritiikki nostaisi päätään, olen siitä varma. Jos en heti julkaise tekstiä, nousee julkaisukynnys niin, etten sitten lopulta julkaisekaan tekstiä ollenkaan. Alan nähdä puutteita sielläkin missä niitä ei ole. En saa tästä blogista tekemälläkään viimeisteltyä ja mietittyä. Ja jollain tavalla uskonkin, että blogin on tarkoitus olla jossain mielessä reaktiomedia. Se on tässä ja nyt.

Asiasta aivan toiseen. On hassua kun tulee tunne, että joku ihminen pitää minusta ihan tuosta noin vaan, muuten vaan. En oikein tiedä miksi, mutta eräs uusi tuttavuus vaikuttaa siltä, että hän pitää minusta. Kyse ei nyt ole mistään ihastumisesta. Kyse on sellaisesta pitämisen muodosta, johon voi vaikuttaa esimerkiksi se, että toinen muistuttaa itseä nuorempana tai jotain läheistä ihmistä. Se voi myös olla sellaista pitämistä, johon liittyy jonkinlainen ihailu. En oikein saa otettaa siitä, että mistä tässä minun tapausessani on kyse. Ja voihan olla, että menen pahasti metsään ja kyse onkin jostain ihan muusta. Mutta tunne on hassu ja kiva samaan aikaan.

Ulkona alkaa hämärtää, vaikka kello on vasta kolme. Vielä muutama päivä ja siirrymme voiton puolelle. Kiireisessä elämässä on se hyvä puoli, ettei ehdi masentua. Olen ollut harvinaisen virkeä koko syksyn. Nyt kun saisin vielä käännettyä tämän virkeyden ahkeruudeksi, niin hyvä olisi. Päätin tänään, että jatkan harjoittelussa. Heti kun olin tehnyt päätökseni, tulin katumapäälle. En siis ole vieläkään aivan varma. Ehkä en olekaan varma, ennen kuin nimet ovat paperissa tai aika vaan kulunut loppuun. Kiltteys pistää minut ahtaalle. Saan todennäköisesti pitää kunnon joululoman. Se tulee kyllä monessa suhteessa tarpeeseen.

En saanut unelmatyötä. Nyt voin rehellisesti arvioida asiaa ja miettiä, olisiko työ sittenkään ollut unelmatyöni. Ei se olisi. Se olisi ollut hyvä, innostava, koulutustani vastaava työ, mutta ei unelmatyö. Arvatkaa mikä olisi unelmatyöni? No arvaattehan te. Jos pystyisin, toimisin niin, että vetäytyisin hiljaiseen retriittiin kirjoittamaan. Mitäköhän mies sanoisi jos kertoisin hänelle, että häivyn nyt muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi kirjoittamaan. Ehkä niin on vaan tehtävä jossain vaiheessa. Motivaation vaan pitäisi olla niin suuri, että pystyisin riuhtaisemaan itseni irti yleisistä odotuksista. Hemmettiin kiltteys ja yleiset odotukset.

Kun valitan teille ajanpuutettani, en juurikaan kerro mihin aikani nykyään menee. No, se menee siihen, että kun aamulla herään siinä seitsemän aikaan, käyn ehkä suihkussa (en joka aamu), syön kiireessä aamupalan, puen ja meikkaan itseni vähemmän kuolleen ja sairaan näköiseksi (meikkaan vähän, mutta olen vuosien varrella oppinut, että talvella minun on välttämätöntä laittaa ainakin ripsiväriä ja poskiin väriä, muuten minun luullaan olevan sairas, niin kalpea olen), autan viisi-vuotiasta tytärtäni pukemaan, sillä vaikka hän toki osaisi pukea itse, on hän aamuisin kiukkuinen ja tarkoituksella hidas (on oppinut, että aamuisin on kiire ja hidastelemalla saa varsinkin isin suuttumaan ja jostain syystä näin on kiva tehdä joka aamu), katson, että pojat syövät aamupalansa ja pukevat päälleen vaikka menisivätkin vasta myöhemmin kouluun ja lähden töihin (puhun siis töistä, vaikka olen edelleen harjoittelussa).

Töihin saavun vähän ennen yhdeksää ja vietän ministeriössä päiväni. Välillä on kiire, välillä ihan hiljaista. Kotiin lähden noin puoli neljän aikaan. Joskus menee lähemmäs neljää. Tämä onnistuu, kun pidän vain puolen tunnin lounastauon. Jos venytän lounaani kestämään pidempään, joudun automaattisesti olemaan töissäkin pidempään. Minun kun on määrä tehdä töitä se kuusi tuntia ja siitä tietenkin otetaan pois lounasaika. Tietenkin. Jos minulla ei ole mitään menoa, menen hakemaan keskipojan iltapäivähoidosta puistosta, haen lähikaupasta jotain nopeaa ruokaa ja haen kuopuksen päiväkodista. Kotona olemme yleensä vähän ennen viittä. Lapset katsovat televisiosta lastenohjelmat ja minä aloitan illallisen vääntämisen. Tämä on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä lapset ovat aivan yhtä väsyneitä ja nälkäisiä kuin minäkin ja näin he ovat hiljaa ja "lepäävät" sen ajan kun teen ruoan. Olen usein tässä kohtaa ihan väsynyt ja siksi haluan helppoa ja nopeaa ruokaa, jolle minun tarvitsee tehdä mahdollisimman vähän. Yleensä siinä klo 18 syömme. Mies on tullut kotiin jossain puoli kuuden ja kuuden välillä, sillä hän päättää työpäivänsä klo 17. Sitten syömme ja lapset alkavat tehdä läksyjään. Esikoinen tekee ne itsenäisesti ja nopeasti, mutta keskipojalla on usein sekä matematiikan läksyt, äidinkielestä yksi sivu kirjoittamista ja yksi sivu lukemista siihen päälle. Ja tässä kestää. Hän tekee läksynsä usein ihan kiltisti, mutta armottoman hitaasti. Hän tarvitsisi joko minut tai mieheni viereensä, jotta homma toimisi nopeammin, mutta tässä vaiheessa omat voimat ovat jo ihan menneet ja on pienen ruokalevon aika. Usein mies avaa telkkarin ja rojahtaa sohvalle. Lautaset jäävät pöytään ja odotellaan, että keskipoika saa läksynsä tehtyä. Lukuläksyt toki kuuntelemme ja autamme tarvittaessa. Ei poika sentään ihan heitteillä noiden läksyjensä kanssa ole. Samalla ehkä seurustellaan kuopuksen ja nopeasti läksynsä tehneen esikoisen kanssa. Maataan sylikkäin sohvalla katsomassa telkkarista mitä turhimpia ohjelmia, jotka nollaavat pään ja antavat sopivan taustan yhteiselle juttelulle. Kun keskipoika on tehnyt läksynsä, hän joko liittyy seuraan, tai pääsee suoraan iltapalalle. Iltapala pyritään syömään klo 19.30, mutta toisinaan menee lähemmäs kahdeksaa. Sitten lapset menevät pesulle, pisulle ja nukkumaan. Viimeistään puoli yhdeksältä he ovat yleensä sängyssä. Esikoinen lukee usein vähän tai paljon, riippuen kirjasta ja kohdasta ja kuopus ja keskipoika nukahtavat saman tien. Ei iltasatua, ei lauluja, ei mitään. Kun ei jaksa eikä siinä kohtaa enää ehdi. Lapset tarvitsevat meillä paljon unta.

Sitten alkaa oma aikani. Ja koska olen nukkunut kroonisesti liian vähän, olen aivan tööt, mutta en osaa mennä vielä nukkumaan. Vietämme usein miehen kanssa tunnin tai puolitoista telkkarin edessä yhdessä ja sitten menemme nukkumaan. Jos hyvin käy, olemme sängyssä jo puoli yhdeltätoista, jos huonosti, vasta joskus yhdentoista jälkeen. Ja sitten jutellaan hetki, halitaan tai vaan nukahdetaan. Siinä oli kuvaus semmoisesta päivästä, kun kenelläkään ei ole harrastusta, kokousta tai muuta menoa.

Omia menojani on nykyään yhä enemmän ja enemmän. Syksyn ajan olen käynyt kerran viikossa kirjoituskurssilla. Silloin mies hoitaa lasten haut ja muut iltaotoimet yksin, sillä kurssi kestää useita tunteja kerrallaan. Sitten minulla on vaihtelevasti puoluetoimintaan liittyviä kokouksia. Niitä ei periaatteessa ole kuin kerran tai kaksi kuussa, mutta usein on jotain muuta ylimääräistä, kuten ensi viikolla saunailta ja ministeriön jouluvastaanotto. Mies taas menee tänään ja ensiviikolla pikkujouluihin. Vihreä toiminta on lohkaissut vapaa-ajastani osan. Ja näyttää siltä, että se osa kasvaa koko ajan, niin kivaa minulla on ollut. Tämähän on tietysti valinta tämäkin, että käytän aikani vihreissä toimimiseen. Mutta ennemmin se, kuin sohvalla valittaminen siitä, että maailma menee ihan väärin. Siitäkin on kokemusta jo usean vuoden ajalta. Sitä paitsi minulla on ollut vihreissä kivaa. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, jotka ajattelevat useasta asiasta samoin kuin minä, jaksavat keskustella politiikasta (pelkään uuvuttavani monet ystäväni ja mies raukan vaahtoamisellani, mutta tässä seurassa saa vaahdota päivänpolitiikasta ihan niin paljon kuin haluaa) ja jakavat arvomaailmani. Sen lisäksi monet heistä ovat hauskaa seuraa. Ja tämän kaiken sosiaalisen toiminnan tarkoituksena on parantaa maailmaa. Olen äärimmäisen kiitollinen miehelleni siitä, että hän antaa minun harrastaa tätä politikointia. Pienimuotoistahan tämä on, eikä se maailma vielä minun vaahtoamisellani parane, mutta onpahan jotain. Sitä paitsi, vihreissä saa olla oikeasti mukana monessa itseä kiinnostavassa asiassa, jos vaan on aktiivinen. Toiminta on avointa ja linjausten valmisteluja tehdään demokraattisesti erilaisissa työryhmissä. Halutessaan pääsee siis vaikuttamaan. Ja sitähän tässä nimenomaan halutaan.

Mutta sitten on tämä kirjoittaminen. Paloa olisi siihenkin, mutta tällä hetkellä sosiaalisempi toiminta vihreissä vie ajallisesti voiton yksinäiseltä kirjoittamiselta. Tällaista tämä on, valintojen tekemistä. Ei siis pitäisi valittaa, kun ei ole aikaa harrastaa liikuntaa tai kirjoittaa, kun on valinnut perhe-elämän ja aktiivisen maailman parantamisen. Mutta täydellisessä maailmassahan saisin kaiken :D

Toki arkemme saisi organisotua toimivaksi. Sitä on useaan otteeseen kokeiltu ja tarkoitus olisi taas tehdä niin, mutta tämä on siis tilanne nyt. sitä paitsi uupuneena, joulkiireiden jo alettua, ei ihan ensimmäisenä jaksa miettiä arkensa organsoimista toimivammaksi. Ei ehdi. Mutta jotain olisi tehtävä. Sanoin aamulla miehelle, että tarvitsisin lisää aikaa liikuntaan ja kirjoittamiseen ja olisihan se kivaa, kun mekin joskus näkisimme toisiamme. Mies naurahti ja sanoi, että niin, sitten vielä hänenkin pitäisi ehtiä jossain välissä liikkua. Viikonloppuna mennään kyllä koko perhe luistelemaan, kunhan saadaan kaikille lusitimet hommattua. Ja jos oikein innostun, menen ehkä hiihtämään. Oih. Se olisi jo melkein luksusta. Niin ja se koti on taas läävä ja miehellä huomenna kankkunen ja miten tämän kaiken taas ehtiikään. Hohhoijaa. Kyllä se tästä.

Kohti ääretöntä ja sen yli! Siinä hyvä motto tälle joulunalusajalle. Kaikki on mahdollista, eikös?

Eräs seikka on mietityttänyt minua jo jonkin aikaa. Nimittäin se, että toimittajien poliittiset kytkökset on haluttu tuoda esiin. Tai miksei kaikki muutkin kytkökset, periaatteet ja mielipiteet. Ihan helppo homma.

Ymmärrän huolen.Toimittajilla on valtaa ja valtaa on tapana käyttää itselle tärkeiden asioiden ajamiseen. Näin on politiikassa, journalismissa ja ihan joka paikassa. Se on vähän niin kuin vallan sääntö. Toki hyvää vallankäyttöä on se, että valtaa käytetään järkevästi kaikkien parasta ajatellen, ei omaa etua ajaen. Mutta se vallasta. Journalismin pitäisi kaikkien (niin muiden kuin omienkin) sääntöjen mukaan olla objektiivista. Näyttäkää minulle objektiivinen journalisti, niin minä näytän teille valehtelijan. Siis ihan oikeasti. Miten kukaan voi väittää, että maailmasta löytyisi täysin objektiiisia ihmisiä vailla mielipiteitä? Ja miksi kukaan haluaisi tällaisten ihmisten työskentelevän toimituksissa? Millaisia uutisia saisimme silloin lukea? Eikö nyt vaan voitaisi hyväksyä se tosiasia, että ihmisillä on mielipiteitä, myös toimittajilla? Tietysti sillä on eroa, että omaa mielipiteitä tai antaa niiden näkyä (esim. valitsemalla vain toisen kannan edustajia haastateltaviksi, jättämällä jonkin uutisen uutisoimatta tai nostamalla jonkun aiheen omien intressien takia esiin) toimittajan työssä. Meillä on kuitenkin journalistin säännöt ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että saisimme taattua mahdollisimman hyvän objektiivisuuden journalismissa. Kannattaa tsekata. No joo, lähinnä haluan sanoa, että täydellinen objektiivisuus on harhaa. On toki hyvä, että toimittajien objektiivisuudesta keskustellaan, mutta ei toimittajilta voi viedä oikeutta mielipiteisiin. Pitäisi myös luottaa siihen, että toimittajat ovat (no okei, kaikki eivät ole) ammattilaisia ja osaavat tehdä työnsä journalistien ohjeiden mukaan.

Sosiaalinen media on sitten oma lukunsa. Sinne ne toimittajat menevät omina itsenään facebookiin ja twitteriin. Apua! Hesari on antanut ohjeet toimittajilleen sosiaalisen median suhteen. Ei saa liittyä facebook-ryhmiin, kuten ydinvoiman vastustajiin, ei poliitikkojen tukiryhmiin jne. Mutta eikö oikeastaan olisi suotavaa, että toimittajat liittyisivät juuri niihin ryhmiin joihin haluavat ja tekisivät sen oikein julkisesti? Eikös se jos mikä olisi avointa ja läpinäkyvää toimituskäytäntöä? Eivät ne mielipiteet sieltä mihinkään kuitenkaan katoa. Näin kukin voisi sitten itse käydä tarkistamassa toimittajan arvot ja mielipiteet.

Ja sitten päästään siihen, että onko toimittajan ammatti julkinen ammatti vai ei? Näyttäisi siltä, että siitä on tulossa sellainen, mutta pitäisikö? Melkein uutisen kuin uutisen perässä on nykyään toimittajan pärstäkuva kokonimen lisäksi. Pitäisikö sinne vielä lisätä facebook-fanisivut tai ne kuuluisat toimittajan kytkökset? Vaikkapa facebook-kaverit, puolison nimi ja hei, laitetaan leffa-arvostelijan kohdalle vaikka lempiohjaajan nimi, niin osataan varoa puolueellisuutta arvioissa.

Mutta siis oikeasti, pitäisikö toimittajien olla julkisuudenhenkilöitä siinä missä poliitikotkin ovat? Poliitikoillakin on valtaa. Mitä se oikeasti auttaa, että antaisimme kilpailevalle lehtitalolle oikeuden paljastaa yksittäisten toimittajien yksityiselämän salat? Saisimmeko sillä tavoin objektiivisia uutisia? Tuskin. Saisimme ammattikunnan, johon olisi vaikea löytää halukkaita työntekijöitä. Niinhän on käynyt politiikallekin.

Se mitä tietysti voitaisiin tehdä, olisi medialukutaidon parantaminen. Kun ihmiset muistaisivat uutisia lukiessaan, että toimittaja on tavallinen ihminen jolla on mielipiteitä ja kytköksiä ja että uutsitoimitus on todennäköisesti osa jotain isompaa konsernia ja että sen konsernin taustalta voi löytyä vaikka mitä, niin ehkä niihin uutisiinkin opittaisiin suhtautumaan vähän järkevämmin. Sanottaisiinko vaikka objektiivisemmin. Ei niin, että uutinen on totta, vaan että uutinen on yksi puoli totuutta.

Kuten huomaatte, olen vähän tuohtunut. Mutta kun ihmiset vaativat ihan idioottimaisia asioita, niin sitten sitä muuttuu itsekin hölmöksi ja provosoituu. Ei pitäisi. Hölmöjen mielipiteiden ei koskaan pitäisi antaa provosoida.

Kirjoittaja on lukenut viestintää ja hänellä on paljon toimittaja-ystäviä ja on silloin tällöin itsekin kirjoittanut lehtiin. Kirjoittaja on aktiivisesti mukana erään puoleen toiminnassa eikä näe sen vaikuttaneen laisinkaan hänen kirjoituksiinsa eräässä sisustuslehdessä.