keskiviikko, 9. helmikuu 2011

Heippa!

Tää on nyt tässä. Aika sanoa hyvästit. On ollut hauskaa kirjoittaa blogia. Reilun kuukauden päästä blogini täyttäisi kaksi vuotta, mutta antaa olla, ei pidä pakottautua. Olen saanut blogin pitämisestä paljon, mutta viime aikoina ei ole ollut intoa eikä aikaa kirjoitella. Toisaalta olen myös paljon miettinyt sitä mitä haluan itsestäni nettiin pistää. Aluksi aloitin kirjoittamisen nimettömänä ja pidinkin siitä että sain vapaasti kirjoittaa. Toki koko ajan ajattelin mitä kirjoitin ja olisin jossain määrin ollut valmis julkaisemaan kaiken kirjoittamani myös omalla nimelläni. Lähinnä erilaisten uhkakuvien takia en kuitenkaan ole ihan niin tehnyt. Sen verran tulin syksyllä kaapista, että kerroin tutuille blogistani ja linkitin sen fb:hen. Sekin on ollut mielenkiintoinen kokemus, mutta alun hauskuuden jälkeen se alkoi tuntua kummalliselta ja teennäiseltäkin. Haluan kertoa kuulumiseni ystävilleni edes hieman privaatimmin kuin julkisessa blogissa. Samaan aikaan huomasin, että tuntui miltei hölmöltä että puolituntemattomat fb-kaverini pääsivät lukemaan intiimejä tuntojani blogista ja muodostamaan minusta mielipiteen tutustumatta ensin oikeasti minuun. Nimettömien nettiystävyyksien kohdalla se ei ole niin haitannut, mutta joku siinä tökki niiden todellisuuden ihmisten kanssa.

Elämä on myös kuljettanut minua koko ajan enemmän ja enemmän politiikan suuntaan ja sekin on osaltaan vaikuttanut siihen mitä haluan nimelläni netissä julkaista ja mitä en. Ja ne lapsetkin kasvavat koko ajan ja alkavat kulkea netin ihmeellisessä maailmassa ihan yksikseen. En halua heidän törmäävän äidin blogiin jossa valitetaan vanhemmuuden rankkuutta tai muuta ei niin kivaa heistä.

Voi olla että palaan uuden blogin muodossa, voi olla että en. Mummo-blogi jatkuu kuitenkin entiseen hitaaseen tapaansa. Ja toki käyn muiden blogeja edelleen lukemassa. Jos joku teistä vakkareista tai nimettömistä ja hiljaisista haluaa kirjoittaa minulle sähköpostia tai alkaa oikein kirjekaveriksi, niin ottakaa toki yhteyttä. Voitte kirjoittaa minulle osoitteeseen napaulina78@gmail.com

Olisi hauska kuulla teistä.

So long.

Pauliina

maanantai, 7. helmikuu 2011

Politiikka ja miksi siitä kannattaa kiinnostua

Postaanpa pois kuleksimasta tällaisen kirjoituksen, jonka olen kirjoittanut jo aika päiviä sitten. Aikomus oli varmaan jotenkin täydentää ja tehdä tästä parempi, mutta kun intoa kirjoittamiseen ei enää oikein ole, tai se on vain tällaista poliittissävytteistä, niin antaa mennä.

Sitä elää elämäänsä usein silmät suljettuina. Tai ei suljettuina, vaan sillä tavalla laputettuina kuin hevosilla. Ei näe oikein oikealla, ei vasemmalle eikä ainakaan taakse. Eteenkin vähän säästä ja näkyvyydestä riippuen. Siksi aina välillä on hienoa, kun laput otetaankin pois ja näkymä on tavallista laajempi. On hienoa kokea niitä havahtumisen hetkiä, jolloin pisteet pystyy yhdistämään viivoilla ja kokonaisuus, jos ei nyt näyttäydy selvästi, niin kuitenkin alkaa hahmottua. Tarkoitukseni on kirjoittaa vähän politiikasta. Ihan yleisesti politiikasta, ei puolueesta tai omista aatteistani. Tunnen politiikkaa oikeastaan aika vähän. En ole opiskellut sitä ja lehtien sivuiltakin seuraan sitä lähinnä otsikkotasolla. Juu, kuulun vihreisiin, mutta en aina ymmärrä mistä puolueen kannat tulevat, kuka ne muodostaa ja mitä mieltä itse oikeastaan niistä olen. Ei kaikesta voi tietää kaikkea.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut politiikasta ja kunnioittanut jossain määrin poliitikkoja. Laitoin tuohon nyt, että jossain määrin, sillä poliitikko sanana saa minut edelleen ajattelemaan keski-ikäistä huonosti istuvaan pukuun ahtautunutta harmaata ja väritöntä polittista jargonia pateettisesti puhuvaa miestä. Kysyn vaan, että miksi? No, näin nyt kuitenkin on. Jossain vaiheessa tajusin, että politiikka ei olekaan vain vaikeita sanoja ja ympäripyöreitä lauseita, eikä sen itse asiassa tarvitsisi olla sitä ollenkaan. Se on vaikuttamista, vastuunkantoa ja päätösten tekemistä. Se vähän niin kuin yllätti. Ja se sai minut miettimään, että eivät ne harmaat sedät siellä politiikan kabineteissa tiedä minusta ja mielipiteistäni mitään, eikä heitä varmaan edes kiinnosta. Silloin ensimmäisen kerran kiinnostuin politiikasta enemmänkin. Totesin, että äänestän joka ikisissä vaaleissa ja äänestän ensisijaisesti puoluetta. Mutta sen lisäksi voin etsiä ehdokkaista sellaisen henkilön joka vaikuttaa siltä, että tämä ehkä vähän tajuaa minun maailmaani, arvojani ja elämääni. Siitä lähtien olen vaaleissa valinnut itselleni edustajan, en ehdokasta vaan edustajan. Se oli ensimmäinen poliittisen heräämiseni askel.

Kun tein graduani, avautuivat silmäni taas hiukan. Tein graduni liittyen elokuviin ja erityisen kiinnostuneena luin kirjoja siitä, onko elokuva nähty taiteena vai teollisuuden muotona. Niitä kirjoja kahlatessani tajusin kuinka paljon meillä Suomessa asiaan on vaikuttanut elokuvapolitiikka. Se miten rahoja on elokuville jaettu, olikin yllätyksekseni politiikkaa. Onko tukea annettu kansat teatteriin saaville viihde-elokuville vai 12 katsojaa kerääville taide-elokuville? Riippuu siitä mitä on haluttu tukea. Ajatella, että politiikka meni ja luikerteli taiteenkin aluelle. Mihin kaikkialle sen lonkerot oikein yltävätkään? Sitä on niin helppo ajatella, että politiikka on jotain sellaista joka ei kosketa minua, vaikka tosiasiassa kukaan meistä ei pääse poliittisten päätösten ulottumattomiin.

Poliittisen kiinnostuksen ei tarvitse kohdistua puoluepolitiikkaan, mutta se joka väittää, ettei ole kiinnostunut politiikasta, on kaikella todennäköisyydellä melkoisen tietämätön tai vaan tyhmä. Jos koet politiikan sellaiseksi asiaksi joka nyt ei vaan satu kiinnostamaan just sua, niin mieti uudelleen. Unohda ne harmaapukuiset tylsät miehet ja ajattele jotain itsellesi tärkeää asiaa. Se asia voi olla melkein mitä tahansa. Pidätkö kirjoista? Minkälaisista? Julkaistaanko niitä tarpeeksi? Miksi tai miksi ei? Mieti vähän. Politiikassa on pitkälti kyse vallasta, rahasta ja päätöksistä. Kuka päättää mitä kirjoja julkaistaan? Kustantamo. Saako kustantamo jostain tukea? Tarvitseeko kustantamo jotain lupia? Saako lempikirjailijasi apurahaa? Jos ostat hänen kirjansa paljonko maksat siitä ALV:ia? Paljonko kirjailija itse saa ostamastasi kirjasta rahaa käteen. Lainaatko kirjasi kirjastosta? Paljonko kirjailija saa yhdestä lainauksesta rahaa? Tämä nyt oli vain esimerkki ja toki asioihin vaikuttaa politiikan lisäksi talous ja monet muutkin asiat. Mutta kannattaa muistaa, että politiikalla on paljon tekemistä melkein kaikkien asioiden kanssa, ainakin jossain määrin. Näin se homma menee. Meidän kaikkien kannattaa siis olla kiinnostuneita politiikasta.

Tiedän, ettei puolepolitiikka ole tällä hetkellä kovin mediaseksikäs aihe. Nuoret eivät ole rynnistämässä puolueiden siipien suojiin ja Perussuomalaiset haalivat protestikannattajien ääniä, kun kansalaiset ovat tyytymättömiä hallitukseen ja kansanedustajiin. Minä puolestani nostan hattua kansanedustajille. En kadehdi heidän asemaansa. Toki valta on kiva juttu ja jos on valtaa voi vaikuttaa haluamiinsa asioihin. Mutta valtaan liittyy aina myös vastuu. Kuvitelkaa, kun eduskunnassa 200 suomalaista useasta eri puolueesta ja useasta eri maakunnasta (tai läänistä tai mitä halvattua ne nykyään ovatkaan) yrittää päästä asioista sopuun. Asioista joista heillä ei varmaan suurimmaksi osaksi ole mitään käsitystä saati mielipidettä (ja joihin he yrittävät nopeasti rakentaa jonkin käsityksen ja mielipiteen). Ja silti he siellä yrittävät, kun me muut emme jaksa olla edes kiinnostuneita siitä mitä he tekevät. No joo, ehkä vähän idealistinen kuva kansanedustajista, mutta ei se oikeasti aina helppoa ole. Siinä työssä jos jossain pitää oppia neuvottelemaan ja sietämään pettymyksiä ja ennen kaikkea kompromisseja. Toki kansanedustajien joukkoon mahtuu myös niitä jotka ovat vallan sokaisemia ja ajavat vain omaa etuaan tai kosiskelevat äänestäjiä. On tuo politiikka vaan aika hassua. Neljän vuoden välein pitäisi olla todistamassa äänestäjille, että hyvin olen hommani hoitanut ja kyllä minua kannattaa jatkossakin äänestää. Mutta kun ei siellä yksin päätöksiä tehdä ja varsinkin pienellä puolueella ei kovin paljon sitä valtaa ole, niin todistelepa siinä sitten.

On se poltiikka vaan jännä juttu.

keskiviikko, 2. helmikuu 2011

Puoluepostaus, ainakin melkein

On pitänyt kiirettä. Sen lisäksi, että kiire on syönyt aikaani, olen pohtinut lupaustani. Lupasin Miialle kirjoittaa puolueen valinnasta. Tulin lopulta siihen tulokseen, että en voi sanoa muista puolueista oikein mitään. Voin oikeastaan kertoa vain siitä, miksi minä olen vihreä. Politiikka on siitä metkaa, että yksikään puolue ei halua pahaa kenellekään, ne vain haluavat hyvää vähän eri tyypeille.  Yksi pitää rikkaiden puolta, toinen köyhien. Kolmas haluaa pelastaa koko maailman ja neljäs sulkea Suomen maailmalta. Yksi on duunarien, yksi maalaisten ja yksi jonkun kielivähemmistön puolella. Niin, ja joku on vielä niiden uskovaistenkin puolella. Mun pointtini on lähinnä se, että ei yksikään puolue (ainakaan toivottavasti ja kovin virallisesti) halua kenellekään suoranaisesti pahaa.  Puolueiden keinot sen oman hyvän maailman saavuttamiseksi vaan ovat aika erilaisia ja kyllähän se ihannemaailmakin (se utopia joka on luettavissa puolueohjelmista ja linjauksista) eroaa toisista enemmän tai vähemmän.

Poltiikassahan on kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse vaikuttamisesta, vallasta ja rahasta. Jos haluaa vaikuttaa, tarvitsee valtaa. Valta taas mahdollistaa sen, että pääsee vaikuttamaan asioihin ja päättämään esimerkiksi siitä mihin rahoja käytetään tai ei käytetä. Toisaalta rahalla voi myös saada valtaa ja vaikuttaa voi myös ilman valtaa tai rahaa. Suosittelen lämpimästi tutustumista Rosa Meriläisen Valtio-oppiin. Siis kirjaan. Voit olla Rosasta mitä mieltä tahansa, mutta hän osaa kirjoittaa hauskasti ja mukaansatempaavasti jopa politiikasta. Suosittelen myös kertamaan vähän sitä, mitä se eduskunta nyt oikeastaan tekeekään ja mistä asioista siellä päätetään. Jotta löytäisi itselleen sopivan ehdokkaan ja puolueen, voisi olla ihan oleellista tietää mitä ne kansanedustajat siellä Arkadianmäellä oikeastaan tekevätkään. Kansanedustajat ovat kansanedustajia koska he haluavat valtaa. Muistakaa se. Siksi ei ole aivan samantekevää ketä äänestää. Mieti tarkkaan kenelle haluat valtaa antaa.

Vieläkö oli jotain oleellista? Kyllä varmaan, mutta nyt alkaa väsyttää. Tässäpä vielä Zimbon listaus puolueiden äänestäjistä. Ihan hauska ja osuvakin, mitä nyt vähän karikatyyrinen ja yksioikoinen. Itse tosin muistin, että vihreiden kohdalla olisi lukenut naiivin sijaan idealistinen. Mutta eikös jonkun mielestä naiivi ole sama kuin idealisti?

Napautuksen puoluepostausta odotellessa tässä omani:

Kokoomusta äänestävät rikkaat riistäjät.

Keskustaa äänestävät maalaiset tilanomistajat.

Demareita äänestävät sairaanhoitajat ja raksamiehet.

Perussuomalaisia äänestävät juntit rasistit.

Vihreitä äänestävät naiivit hipit.

Kristillisdemokraatteja äänestävät fundamentalistit.

RKP:ta äänestävät ruottalaiset.

Vasemmistoa äänestävät yhteiskunnan loisijat.

Kommunistejä äänestävät rapmuusikot.

Piraattipuoluetta ei äänestä kukaan.

Unohtuiko jokin joukosta :D

Edit: 3.2. klo 10.05

Suomen kuvalehti on tehnyt ihan mahtavan jutun eri puolueiden tyypillisimmästä äänestäjästä. siihen on kerätty kaikki mahdolliset stereotypiat ja luotu karikatyyrinen kuvaus äänestäjistä puolueiden mukaan. Ihan mahtava. Muistakaa toki, että kyse on kärjistyksestä, vaikkakin melko osauvasta sellaisesta.

keskiviikko, 19. tammikuu 2011

Vaalit ja ehdokkaan valinta

Vaalit. Ne tulevat, vaikka ette ehkä ole vielä huomanneet. Kun työskentelee päivät ministeriössä ja harrastaa vapaa-ajallaan politiikkaa, niin voin vakuuttaa, että vaalit ovat täällä ennen kuin huomaattekaan. Minä en näet enää muuta kuulekaan. Ministeriössä todetaan joko että "siellä valiokunnassa on niin kiire, kun pitää ennen vaaleja saada ne ja ne päätökset läpi" tai vaihtoehtoisesti, että "nyt vaan odotellaan että miten vaaleissa käy, oikein muuta ei nyt voi tehdä". Ministeriö vaipuu kohta horrokseen, kun mitään suuria linjavetoja ei voi tietenkään tehdä ennen kuin on saatu uusi hallitus. Olen aina vähän ihmetellyt, että miten ministeriöt oikein pystyvät toimimaan, kun ministeri vaihtuu neljän vuoden välein ja ministerin vaihdoksen yhteydessä moni linjavetokin saattaa muuttaa suuntaa. Harmi että harjoitteluni päättyy juuri vaaleihin, joten en pääse näkemään tätä metamorfoosia.

Vaalit ovat kovaa vauhtia tulossa myös puolueen puolelta. Vihreissä nyt ei muusta puhutakaan kuin kevään eduskuntavaaleista. Niissä mitataan puolueen kannatusta, sitä kuinka ihmiset uskovat meihin ja jakavat kansaamme arvot. Ennen kaikkea kyse on siitä, uskovatko äänestäjät meihin vai eivät. Vihreiden arvopohja on sellainen, että suurin osa ihmisistä kyllä jakaa sen (tämän on joku jossain sanonut ja taisipa viitata johonkin tutkimustulokseenkin, joten en vetänyt tätä ihan hatusta). Siksi kyse on paljolti siitä, uskotaanko meidän kykenevän viemään arvojamme eteenpäin ja taivuttelemaan muut puolueet toimimaan haluamallamme tavalla. Välillä tuntuu siltä, että osa ihmisistä on pettynyt vihreisiin, kaipaisivat periaatteellisempaa toimintaa ja osa taas ymmärtää, että pieni ja mustavalkoinen puolue pysyy pienenä ja mustavalkoisena puolueena. Joskus pienet kompromissit ovat välttämättömiä, jos halutaan leikkiä muiden kanssa ja toisaalta kasvaa isommaksi. Ymmärrän molempia ajatuskulkuja.

Tämä vaalien läheisyys on saanut minut syystä jos toisestakin käymään monta keskustelua äänestyskäyttäytymisestä, vaalityöstä ja ehdokkaan valitsemisesta. Myönnän itse olevani tässäkin suhteessa stereotypinen vihreiden äänestäjä. Äänestän itsenikaltaista naista. Jossain kuulin sanottavan, että tosiasiassa ihmiset äänestävätkin sellaista henkiöä jonka kaltaisia haluaisivat olla. Mene ja tiedä. Onhan se varmaan totta, että monet meistä ajattelevat haluavansa edustajakseen jonkun vähän paremman kuin itse on, vähän fiksumman, vähän rikkaamman ja vähän sanavalmiimman. Näin voimme asettaa kansanedustajat jalustalle ja alkaa vaatia heiltä sitä vähän parempaa ihmisyyttä kuin meiltä muilta (tämä oli sarkastinen huomautus, ihan vaan lukuohjeeksi väärinkäsitysten välttämiseksi).

Olen myös kuullut ihan mahtavia (ja mahtavalla tarkoitan nyt hassuja ja hölmöjä, jopa tyhmiä) perusteluja ehdokkaan valinnalle. Joku on äänestänyt ehdokasta yhteisen musiikkimaun takia. Eräs tuttava kertoi äänestäneensä ehdokasta siksi, että tiesi tämän saaneen lapsen nuorena ja oli sitä mieltä, että jos on selvinnyt teiniäitiydestä, selviää varmasti myös eduskunnasta. Joku on äänestänyt topakan oloista ihmistä, kun hänen mielestään eduskunnassa tarvitaan topakkuutta. Joku taas on valinnut ehdokkaansa ihan vain sen takia, että hän näytti kuvassa nätiltä. Syitä on siis yhtä monta kuin äänestäjääkin ja aina syyt eivät ole kovin poliittisia. En enää yhtään ihmettele sitä, että äänestäjät ovat niin ailahtelevaisia ja voivat sujuvasti vaihtaa puolueesta toiseen vaalien vaihtuessa. Toisaalta se, että ihmiset äänestävät nimenomaan henkilöä eivätkä puoluetta antaa ehdokkaille aika paljon mahdollisuuksiakin. Hyvä tyyppi ja hyvin vedetty kampanja voivat kerätä paljon ääniä puolueesta huolimatta. Silloin kyse ei ollekaan puolueen uskottavuudesta vaan sen yhden edhokkaan uskottavuudesta ja vakuuttavudesta.

Mutta jos ihmiset tekevät äänestyspäätöksensä ulkokohtaisisiin syihin vedoten, herää kysymys mitä on tapahtunut arvoille ja periaatteille? Politiikalle ja vaikuttamiselle? Kuka ihan oikeasti haluaa valita ehdokkaansa sillä perusteella, että tällä sattui olemaan hauska kampaus ehdokaskuvassaan tai vakuuttavat silmälasit, rauhoittava ääni tai tämä oli hauska Uutisvuodossa? Aika moni. En voi oikeastaan itse mennä sanomaan tästä aiheesta mitään, illä sorrun itse ihan samaan, vaikka otankin yleensä myös selvää ehdokkaista. Omat valintani ovat sentään rajoittuneet aina yhteen puolueeseen, joten valinta ei ole ollut ihan niin vaihtelevaa. Sitten kun on vielä rajannut ehdokkaat itseäni muistuttaviin naisiin, niin eipä niitä vaihtoehtoja ole useinkaan jäänyt kovin montaa. Jos en jo olisi ehdokastani valinnut, voisi olla tiukat paikat näissä vaaleissa. Vihreillä on Helsingissä tarjolla kuusi vähän yli 30-vuotiasta (akateemisesti koulutettua) äitiä. Siinä taistellaan jo samoista äänestäjistä. Toisaalta, mikäslainen se olikaan se stereotypinen vihreä?

Itse olen aina vastannut muutamaan vaalikoneeseen, tarkastellut ehdokkaiden nettisivuja ja pohdiskellut omia kantojani suhteessa heidän vaaliteemoihinsa. Eroa on ollut joskus aika vaikeakin tehdä, kun ehdokkaita ei tunne henkilökohtaisesti ja saman puolueen ehdokkaailla on hyviä ja samankaltaisia asioita listallaan. Silloin voi jokin pieni yksityiskohta nousta vaa'ankieleksi. Eli jos en nyt ihan ole ehdokastani sentään valinnut pelkän kuvan perusteella, on kuva saattanut olla ratkaisevassa roolissa kahden samankaltaisen ehdokkaan väliltä valitessani. Voikin olla, että nuo edellä kuvaamani perustelut ovat olleet niitä vaa'ankieliä, eivät varsinaisia valintoja. Tutkimattomia ovat äänestäjien äänestyspäätökseen vaikuttavat tiet. Jos muuten arvot ja periaatteet kiinnostavat, niin käykääpä lukaisemassa tämä. Muutenkin mainio polittinen blogi. Lyhyitä ja ytimekkäitä kirjoituksia ajankohtatisista aiheista. Suosittelen.

torstai, 13. tammikuu 2011

Filosofisia elämänohjeita (ei omia)

Törmäsin tällaiseen. Niille jotka eivät jaksa klikata itseään pois blogistani tiedoksi, että sieltä löytyy filosofi Ludwig Wittgensteinin viisi vinkkiä elämään. Ne on ihan mahtavia. Mä niin allekirjoitan noi. Kun vielä oppisi itse elämään ohjeiden mukaan. Kun nyt tässä innostuin, niin samaisesta blogista löytyy myös tällainen hauskuus (ja paljon kirjoituksia jotka on liian vaikeita/tylsiä/korkealentoisia mulle, vaihtoehdon saa valita itse). Okei, laitetaan tähän ne elämänohjeet lyhyesti, kun tiedän ettei kaikki tykkää mennä katsomaan noita linkkejä. Suosittelen kyllä lukemaan. Wittgensteinin viisi elämänvinkkiä ajattelun ammattilaiselta lainattuna ovat:

  1. Tee sitä mitä rakastat
  2. Etsi parhaat mahdolliset opettajat
  3. Laita itsesi täysillä likoon siihen mitä teet
  4. Tee välillä jotain aivan muuta
  5. Keskity olennaiseen

Wittgenstein on aina ollut mun mieleen. Tykkäsin sen ajatuksista jo silloin, kun teininä innostuin filosofiasta. Muita mun lemppareita oli Immanuel Kant ja Sartre. Olen ajatellut alkaa taas lukea filosofiaa, tai filosofeja. Olen haalinut kirjahyllyn koristeeksi useammankin klassikon, mutta en ole niihin kajonnut. Aikomus on toki ollut, mutta kuka nyt opiskeluaikana jaksoi ottaa jonkun teoreettisen kirjan vapaaehtoisesti käteen? Tai ehti? Nyt voisi taas kokeilla. Osan kirjoista olen ostanut alennuksesta ja osan pelastanut mummun kirjahyllyä purettaessa. Ei taida olla vaikea arvata kuvasta mitkä kirjat ovat mistäkin.

En uskalla kirjoittaa enempää filosofiasta, kun en ole sitä aikoihin lukenut. Tulisin kirjoittaneeksi jotain tyhmää ja osoittaneeksi oman tietämättömyyteni. Mutta silti mun sisällä asuu pieni ja tulinen rakkaus filosofiaan. Ehkä teen niin kuin oma vaarini, joka hyväksyttiin yliopistolle lukemaan käytännöllistä filosofiaa samana vuonna kun itse aloitin viestinnän opinnot. Oli aika hupaisaa saada omalta eläkkellä olevalta vaarilta puhelinsoitto:

– Hei kanssa-kannunvalaja (kannunvalajat on Helsingin yliopiston valtsikan opiskelijajärjestö). Saitko tänään paksun kirjeen yliopistolta?

Sainhan mä. En oikein tiennyt vähensikö se, että vaari pääsi samaan aikaan yliopistoon omaan sisäänpääsyyni liittyvää arvoa, vai oliko se vain hauskaa. Enimmäkseen se oli vain hauskaa. Vaari valmistui paljon ennen minua maisteriksi ja jatkoi opintojaan tavoitteenaan väitellä tohtoriksi. Vitsailimme siitä, että vaarista (joka oli lääkäri ammatiltaan, mikä tekee tästä tietysti hauskempaa) tulisi Suomen vanhin tohtoriksi väittelevä. No, vaari on kyllä edelleen elossa ja hyvissä voimissa, mutta luulenpa että opinnot ja väitöskirja ovat jääneet. Tai sitten vaari yllättää väittelemällä ysikymppisenä tohtoriksi. Se olisi kyllä aika lystikästä.

Olen saanut suvulta niin vahvan esimerkin elämänmittaisesta oppimisesta, että syytän kyllä heitä tästä innostani opiskella koko ajan uutta. Nyt haaveilen aloittavani sittenkin uudet opinnot tai lukevani kieliä lisää, kun kielitaito on päässyt vähän rapistumaan ja uusiakin kieliä olisi listalla. Jos saisin ranskan jotenkin kuntoon, voisin opiskella espanjaa. Ja sitten on tietysti kiina. Niille jotka eivät tiedä, niin tuo kiina on meidän perheessä aika isossa osassa, kun pojat lukevat koulussa pitkänä kielenään kiinaa. Älkää vaan kysykö miksi. No siksi kun sitä oli lähikoulussa tarjolla ja he halusivat. Ja onhan se nyt lystikästä. Toivottavasti eivät kiroa minua myöhemmin, kun ovat jumissa vaikean kielen kanssa jota on vaan pakko jaksaa opiskella, kun joskus pienenä ajatus oli niin hauska. Onneksi tuo englanti tulee toiseksi pitkäksi kieleksi, joten mitään vahinkoa ei pääse tapahtumaan jos se kiina lopulta osoittautuu liian vaikeaksi.

Otanpa tuosta Wittgensteinin ohjeistuksen viimeisestä kohdasta nyt kopin ja vietän illan perheen kanssa. Se jos mikä on olennaista. Huomenna on essee-kurssi ja viikonloppu aika ohjelmoitu. Ensi viikolla on taas jokunen kokous ja tälläkin viikolla olin jo yhden illan poissa kotoa. Missäs välissä ehtisin sinne joogaan? Sinne olisi kyllä pakko päästä, sillä tänäänkin on päässä vain humissut, kun olen ollut niin jumissa. Hmm.. ei se Wittgenstein varmaan ihan tätä tarkoittanut sillä olennaiseen keskittymisellä. Mutta kun niitä olennaisuuksia on niin paljon.