Nyt alkaa taas elämä hymyillä. Ja tekeekin sen ihanan aurinkoisesti.

Vatsatauti jylläsi melkein läpi perheen, vain esikoinen säästyi. Ja kyllä kestikin, mutta nyt näyttää siltä, että tauti on voitettu.

Huomasin, etten sitten kuitenkaan ole puhissut tässä blogissani juuri yhtään. Olen kai ollut harmaan maaliskuun masentama, väsynyt ja vielä taudin nujertama. Ei ole riittänyt virtaa puhista.

Asiaahan olisi ollut vaikka kuinka. Suuttumusta, kiukkua ja ärtymystä on aiheuttanut ainakin päivähoitokeskustelu. Siis niin ryhmäkoot, Mikkoset (vaikka heidän näkemyksistään en alennu edes kirjoittamaan), säästöt kuin keskustelu subjektiivisesta hoito-oikeudesta (taas).

Itse olen käyttänyt oikeuttani laittaa lapset päiväkotiin vaikka olen ollut kotona. Enkä kadu sitä lainkaan. Muistan vielä elävästi talven, jonka vietin 2-vuotiaan esikoisen ja vauvan kanssa kotona. Muistan esikoisen vetoavan ilmeen, ripsien ympäröimät valtavat silmät ja mutrusuun, kun hän kysyi minulta ulos lähtiessämme: "Onko siellä puistossa muita lapsia?" Ja mitä minä jouduin vastaamaan? "En tiedä." Jos sää oli huono, saatoimme kävellä kolmeen lähipuistoon lapsia etsimään, emmekä silti löytäneet yhtään.

Olen toki aina punninnut vaihtoehtoni ja yrittänyt järjestää lasten elämän mahdollisimman mukavaksi. On ollut lyhyempää päivää, lyhyempää viikkoa ja päivät on yritetty aikatauluttaa päiväkodin rytmiin sopivaksi.

Tarinoita on silti monenlaisia. Kuulin lapsesta, joka viettää viikossa 40 tuntia päiväkodissa, vaikka äiti on kotona. Ei kuullosta enää ihan kohtuulliselta.

Ryhmäkoot ovat myös puhuttaneet ja minua suututtaa, ettei asioille tehdä mitään. Ymmärrän, että nyt on taloudellisesti tiukkaa. Mutta se mitä en ymmärrä ovat säästöjen kohteet. En halua, että minun verorahoillani rakennetaan musiikkitaloja, kun lapsia ängetään ylisuuriin opetus- ja hoitoryhmiin. Eikä kyse ole vain omista lapsistani, vaan kaikista lapsista. Ehkä juuri eniten niistä, joilla muuten on elämässä rankkaa. Heille jos kenelle soisi kodinomiasen, turvallisen ja rauhallisen ympärisön, varsinkin päiväkodissa jos siellä vietetään 40 t viikossa.

Olen myös sivusta seurannut päiväkotien tietä markkinatalouteen, tulosvastuuseen ja lisääntyvään byrokratiaan, jossa ylhäältä annetaan käskyjä ja aikuisten aika menee lasten kanssa olemisen sijaan erilaisten kaavakkeiden, täyttöasteselvitysten ja muiden täyttämiseen. Eihän tässä ole mitään tolkkua.

Lapset ensin, sanon minä. Vanha sanontakin sanoo, että lapsissa on tulevaisuus. Koska siis päättäjät nostavat likinäköisen katseensa kohti tulevaisuutta ja alkavat tehdä päätöksiä pitkällä aikavälillä? Vihreitä, ekologisia, tasa-arvoisia ja tulevaisuuteen kurottavia päätöksiä.