Vaaleanpunainen puu katsoo minua, kun seison keittiön ikkunassa. Minä näytän sitä tyttärelleni ja sanon:

- Katso. Tuolla on vaaleanpunainen puu.

Tytär sylissäni on ihastuksissaan. Hän elää sitä vaaleanpunaistakauttaan. Sitä joka valtaa suuren osan pienistä tytöistä. Itse elin vaalensinisen kauden, mutta se johtui kai siitä, että paras kaverini varasi itselleen oikeudet vaalenpunaiseen. Minulle jäi sininen. Mutta se jäikin pysyvästi, muuttuen vaaleasta tummaan ja idigon kautta turkoosiin. Sinisen eri sävyjä.

Kun olin lapsi, menimme aina mökille mummuni kyydissä. Hän tuli hakemaan meitä sillä meillä ei ollut autoa. Keväisin hän ajoi aina sitä reittiä jonka varrella kasvoi kirsikkapuita. Mummuni rakastaa noita puita, jotka levittäytyvät vaaleanpunaisien pilvien tapaan.

Aamulla päiväkotiin mennessämme tytär kysyy minulta miksi emme menneet sen puun luota. Eipä tullut mieleen. Mennään huomenna. Seuraavana päivänä kävelemme puun alle ihastelemaan. Tytär riemastuu ja huutaa:

- Äiti ne on kukkia!

En ollut muistanut kertoa. Maahan on tippunut yksi kukka ja tyttö nappaa sen onnellisena käteensä. Poika vierellä toteaa, että puu olisi hyvä kiipeilypuu. Nyt kävelemme joka päiväkotimatkalla puun alitse ja huokailemme. Kohta puu tiputtaa vaaleanpunaisena sateena kukkiensa terälehdet ja on taas tavallinen puu. Tai ei ihan tavallinen, se on edelleen hyvä kiipeilypuu.