Tämä on taas näitä päiviä. ei oikein mikään huvita ja itseinhokin kasvaa.

Kaikki alkoi sunnuntaista. Se päivä vei voimani kokonaan. Eilen aamulla oli kiinnostava työpalaveri, mutta jotenkin siitäkin jäi tyhmä olo. Tunsin tehtävän aika vaikeaksi. Silloin aloitan aina vetäytymisen. Työ on juuri sitä, mistä syksyllä unelmoin mutta nyt. Nyt kun se on täyttä totta, suhtaudun siihen varovaisesti. En hehkuta. En ole onneni kukkuloilla. En toitota kaikille, että saan tehdä näitä hommia joista ennen vain haaveilin. En edes halua puhua asiasta. Nyt minä vetäydyn ja varon, sillä pelkään.

Pelkään ettei työ olekaan niin hauskaa kuin kuvittelin. Pelkään etten olekaan siinä niin hyvä kuin kuvittelin. Pelkään etten saakaan enää tehdä sitä. Tällainen minä olen. Heti kun unelma tulee liian lähelle, alan valmistautua siihen, ettei unelma ollutkaan se unelmani. Minä aloitan itseni suojelemisen.

Jostain luin kerran, että me itse olemme omien unelmiemme pahimpia vihollisia. Kun unelmamme tulee liian lähelle toteutumista, me aloitamme perääntymisen. Kun meille tarjoutuu mahdollisuus toteuttaa unelmamme tai päästä edes hieman lähemmäksi sen toteutumista, me aloitamme järkeilyn. Ei unelma oikeasti voi toteutua. Ei tässä ole mitään järkeä, minun pitää tehdä oikeita töitä tai en minä tätä oikeasti halunnut jne. Keksimme loputtomasti syitä, miksemme lähtisi tavoittelemaan unelmiamme. Ja syitähän löytyy. On paljon helpompaa unelmoida saavuttamattomista asioista kuin unelmoida jostain, joka on aivan käsiemme ulottuvissa kunhan vain teemme asialle jotain, koska silloinhan olemme vain tyhmiä, jos emme tee mitään. Kun unelmoimme saavuttamattomasta, voimme huoleti unohtaa toteuttamispuolen ja keskittyä unelmointiin. Tästä voisi mainita esimerkkinä teinien kaukorakkaudet ja fanittamisen. Se on turvallinen tapa opetella ihastumista.

Nyt nättyttäisi siis kuitenkin siltä, että yksi unelmani olisi toteutumassa. Viime viikolla olin vielä innoissani kaikesta ja tuntui, että elämä on sitten ihanaa. Tällä viikolla epäilyksen varjot ovat levittäytyneet unelmani reunoille ja minun on vain yritettävä ohittaa ne. Annan epäilyksen tulla, ihan vähän vain. Annan sen tulla sen verran, että voin näyttää sille että kyllä minusta on tähän. 

Unelmat ovat tietysti siitä hassuja, että kun yksi unelma toteutuu, keksimme itsellemme uuden unelman. Kukaan ei loputtomiin elä unelmaansa todeksi, vaan hamuaa toteutuneen unelman jälkeen jo seuraavaa. Ja se on ihan oikein. Näin pidämme itsemme liikkeellä ja pääsemme eteenpäin. On silti aina välillä hyvä pysähtyä toteamaan mitkä kaikki unelmat jo ovat toteutuneet. Toteutuneista unelmista on hyvä olla kiitollinen, ainakin silloin tällöin.