Tyhjä olo. Ihan hyvä sellainen, mutta pitää taas koota itsensä viikkoa varten.

Mökkikrapula. Sen saa, kun viettää rentouttavaa aikaa mökillä, palellen, saunoen, ulkoillen. Saa sen muillakin mökkeilyyn liiittyvillä toiminnoilla. Tärkeintä on se, että siirtymä mökiltä kaupunkiin tuntuu taas hassulta. Ja ainahan se vähän tuntuu. Aivan kuin hahmottaisin itseni eri tavoin mökillä ja kaupungissa. 

Mökillä kaikki tuntuu niin helpolta. Touhuamista riittää, mutta sen tekee mielellään. Mutta oleminenkin on erilaista. En näe itseäni peilistä, ellen varta vasten katso. Ja miksi katsoisin? Olen ulkona koko ajan, jos vain tarkenen. Sisällä vain käydään. En katso lainkaan televisiota, enkä edes huomaa kaivata sitä. Katson kelloon vain silloin tällöin, mutta se ei tunnukaan niin tärkeältä. Lapset saavat lounasta kun tuntuu siltä, että on sen aika ja päiväunille mennään sen jälkeen. Ei kai se kovin vaikeaa ole? Jos voisin tiivistää mökin ja kupungin eron, tiivistäisin sen näin:

Mökillä minä OLEN. Kaupungissa MINÄ olen.

Olen kaupunkilainen. Se ei minusta katoa mihinkään. Rakastan kaupunkia, mutta tarvitsen myös mökin. Tarvitsen edes ne muutamat hetket vuodessa, jotka voin paeta mökin turvaan, luonnon helmaan ja unohtaa muun yhteiskunnan, vastuut ja velvoitteet. Keskittyä oleelliseen, perheeseen, syömiseen, nukkumiseen ja nautiskeluun. Mutta koska niin ei voi elää, en asu maalla. Tarvitsen siihen "oikeaan" elämääni kaupungin sykkeen, yhteisön ja virikkeet. Tällainen tasapaino sopii minulle.

Ja niille jotka ovat seuranneet blogiani tiedoksi, että miehen kanssa on taas kaikki hyvin. Kun vielä saataisiin sitä kahdenkeskistä aikaa, niin kaikki olisi vielä paremmin. Mieskin sanoi aamulla, kainalooni käpertyessään, että hänellä on minua ikävä. Samat sanat kulta, minullakin on sinua ikävä.