Tänään on ollut vähän huono päivä.

Kurkku on edelleen kipeä ja pihisen asiani kaikille. Suuttuminen on vaikeaa, kun ei saakaan pauhata sitä ulos huutamalla. Sellainen ikävä tapa minulla yleensä on. Ja tänään on ollut syytä suuttua. Mutta on ollut myös syytä huolestua. Suuttuminen ja huolestuminen samanaikaisesti on myös vaikeaa.

Lasten kasvattaminen on välillä niin kovin vaikeaa. Ensin pitää opetella päästämään irti ja antaa lapselle vapautta. Sitten sitä huomaakin, että kaikki olikin liian aikaista ja se pieni ihminen ei ollutkaan valmis vapauteen ja vastuuseen. Sitten taas napataan kiinni ja opetellaan uudestaan sitä vapautta. Jossain vaiheessa on taas osattava päästää liekaa löysemmälle ja katsoa, että joko se nyt osaisi. Edestakas soudetaan ja huovataan. Ja sitten vain toivotaan, että niistä tulee hyviä. Miten niistä ikinä tulee hyviä? Joskus iskee epätoivo.

Sitten sitä ihan muista syistä miettii kaikenlaista. Miettii, että onpa tyhmää kun pitää sisustaa kotia jokun kanssa, joka ei tunnu ymmärtävän hyviä ideoitani. Kompromissia kompromissin perään. Täytyy vain toivoa, että tästä loputtomasta sovittelusta saadaan meille kuitenkin kiva koti. Voisin tietysti käyttää miehen niitä hetkiä hyväkseni, joina hän sanoo, että tee ihan miten haluat. Ihan sama. En tee. Haluan, että koti on meidän kotimme, vaikka sitten loputtomien kompromissien jälkeen. Mutta jos sitten koti on meille molemmille koti, niin eikö se kannata?

Ja tajunnanvirta vie ajatukset kompromisseista siihen, että vaikka mies on kuinka ihana ja kiva, niin on tämäkin suhde jonkinlainen kompromissi. Mutta eivätkö kaikki suhteet ole? Ei kai ole edes fyysisesti mahdollista saada yhteen suhteeseen ängettyä sitä kaikkea, mitä suhteelta voi edes haluta? Tämä on parasta minulle nyt, näine vlalintoineni, näine haluineni ja tarpeineni. Sellaista se nyt vaan on. Ja sitten sitä taas pysähtyy miettimään, että olenhan minä kuitenkin onnellinen. Olenhan? Olen olen. Olosuhteet nyt vaan ovat nämä ja elämän ruuhkavuodet päällä ja tämä loputon remontti jne. Eikös se elämä ole kaikilla aina välillä tällaista? Eikös se parisuhde jää arjen jalkoihin muillakin? Mutta on ne lapset silti ihania. On. Ja ei. Ja kuulkaa kun ei se maailma ole niin mustavalkoinen. Kaikella on puolensa, jopa lapsilla.

Vaikka tänään tytär olikin aika ihana. Tuli luokseni tuikkivin silmin. Kampasi minun hiukseni, kampasi omansa ja pyysi kokeilemaan. Eikö olekin sileää? Olihan ne sileät, ne hiukset. Ja voi kun ne silmät taas tuikki. Sitten iso rutistus jonka sain. Ja kun sanoin, että olet ihana ja rakastan sinua, tyttö katsoi minua ja sanoi vakavana, mutta hymyillen, että niin olet äiti sinäkin. Kyllähän se lämmitti sydäntä. Eikä moni asia tässä maailmassa lämmitä sydäntä yhtä paljon. Niin että kyllä, olen minä onnellinen niistä lapsista.

Mutta sitten oli se poika. Se pieni iso keskimmäinen, joka hamuaa itselleen uusia vapauksia ja itsenäisyyttä, mutta on vielä siihen liian pieni. Se joka katosi tunniksi ja jota etsittiin ja etsittiin ja minä olin avuttomana mökillä. Se poika joka tekee tyhmyyksiä isomman kaverin yllyttäessä. Isomman pojan joka lahjoo karkilla ja valehtelee kaikille. Isomman pojan, jonka elämä ei ole ihan kohdillaan ja jota vielä isommat pojat kiusaavat (näin keittiön ikkunasta).Isomman pojan joka on erityisluokalla, asuu isovanhempiensa luona ja jonka äiti erään tuttavan näkemyksen mukaan on narkkari. Kenelle siinä sitten pitäisi olla vihainen? Ja taas iskee epätoivo. Että miten tästä ikinä selvitään?

Mutta selvittävä on. Valittava on. Kompromisseja on tehtävä sisustuksessa, parisuhteessa, omissa haluissa ja tarpeissa, perheen haluissa ja tarpeissa, elämässä. Elämä on yhtä kompromissia. Mutta onko se nyt niin vaarallista? Valintoja tulee eteen aina. Isoja valintoja ja pieniä ja aina niistä on jotain mieltä oltava. Taakse ei kannata kauheasti katsoa. Vain sen verran, että osaa ottaa oppia menneestä.

Forrest Gumpia lainatakseni:

Life is likea a box of chocolate. You never know what you're gonna get.

Mutta minä syön suklaani rasiasta valiten. Luen kuvaukset konvehdeista tarkkaan ja mietin mitä haluan. Siksi minun elämäni on toki kuin suklaarasia, mutta se on sitä siksi, että kuten suklaarasiassa, myös elämässä joutuu aina tekemään valinnan geishan ja minttusuklaan välillä tai ainakin päättämään järjestyksen.