Krapulapäivää seuraava aamu on aina mahtava. Olen nukkunut yöni sikeästi, olo on eilisen huteruuden jälkeen ehjä ja morkkis on kadonnut. Otimme tyttären kanssa tänään hitaan aamun, kun molempia väsytti. Pojat sain ajoissa kouluun, vaikka heitäkin taisi väsyttää, mutta tytön kanssa söimme aamupalan yhdessä ja mieskin nautti vaihteeksi aamukahvin kotona. Nyt olen ennätyksellisen aikaisin työhuoneella. Kohta on pakko mennä hakemaan kahvia, sillä univelkaa jäi vieläkin ja väsymys painaa kuitenkin silmäluomissa.

Blogimaassa on ollut hiljaista, tai ainakin seuraamissani blogeissa. Samoin omassa blogissani on kävijöitä ollut harvinaisen vähän ja ainoastaan Wiilea (kiitos sinulle) on jaksanut kommentoida. Kateus iski taas, kun selailin muiden blogeja. Lukijoiden himo on jo kasvanut niin suureksi, että mietin jo, että jos perustaisin minäkin jonkun kivan turhan sisustusblogin, joka olisi kopio kaikista muista, mutta joka keräisi lukijoita ja ihasteluja. Tämä blogi ei niitä taida kerätä. Mutta en minä niin tee. Jatkan edelleen omia höpinöitäni ja kirjoitan niitä tänne. Se on kuitenkin se minun juttuni ja se millä haluaisin niitä lukiojoitakin oikeasti saada. Taidan vaan olla vähän tylsä.

Luin oman kuvaukseni läpi tuosta kirjoittajakohdasta ja ajattelin, etten varmaan itsekään jaksaisi kiinnostua kolmekymppisen perheenäidin jorinoista. Miksi en? Olenhan itsekin sellainen. Jotenkin se kuullostaa niin tylsältä, vaikka enhän minä ole tylsä. Enhän? En tunnista itseäni tuosta kuvauksesta muutenkaan. Kai siinä pitäisi lukea, että olen lapsenmielinen pohdiskelija joka tuohtuu maailman typeryydestä. En ole oikein koskaan ollut hyvä sopimaan mihinkään määreisiin. Olen aika tavallinen (jos ihan rehellisiä ollaan ja miksei oltaisi), mutta en sitten kuitenkaan tarpeeksi tavallinen. En ole myöskään tarpeeksi erikoinen, että kukaan pitäisi minua oman tieni kulkijana, vaikka oikeastaan olen juuri sitä. Olen oman tieni kulkija, mutta koska se minun tieni on aika tavallinen, ei kukaan ajattele minun varta vasten valinneen näin. Mutta minähän olen valinnut elämäni menevän juuri näin. Minähän olen nimenomaan valinnut sen, että sain lapset nuorena. Olen valinnut sen, että olen ensimmäisen poikaystäväni kanssa mennyt naimisiin. Olen valinnut ihan itse alan jota opiskelin ja josta valmistuin. Olen valinnut keskiluokkaisen elämän 50-luvun kerrostalossa siellä alueella, jolla olen koko ikäni asunut. Kaiken olen ihan itse valinnut. Ja olen monia päätöksiäni kovasti pohtinut, eivät ne harkitsematta ole syntyneet.

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, olin 22-vuotias. Kaikki päivittelivät ikääni. suurin osa kuitenkin kehui minua rohkeaksi ja sanoi minun olevan fiksu, kun ryhdyn äidiksi silloin, kun se biologisesti on järkevintä. Kaikki vähänkin vanhemmat äidit sanoivat, että jaksan varmasti paremmin niin nuorena kaikki yövalvomiset ja muut. No jaksoinhan minä, aika hyvin, melkein, no ihan kohtalaisesti. Mutta olin aika yksin. Eivät ystäväni hankkineet lapsia silloin. Eivätkä he jaksaneet parikymppisinä minun vauvajuttujani. He kävivät baareissa ja viettivät villiä opiskelijaelämää, kun minä istuin kotona imettämässä elämäni keskipistettä. Silloin minulla oli tarve todistaa kaikille, ettei elämäni nyt yhdestä vauvasta muuttuisi. En minä muuttuisi. Minä olin edelleen minä, vaikka olinkin myös äiti. Mutta kaikkien muiden mielestä minä muutuin. Muut näkivät minut ensisijaisesti äitinä ja sitten vasta sen vanhan minän, joka olin ollut. Minä olin silti itse mielestäni edelleen minä, minulla oli nyt vain lapsi.

Tottakai lapsi muutti minua paljon, mutta en kokenut olevani sen aikuisempi kuin olin ennenkään ollut. Olin toki vastuuntuntoinen ja minulla oli lapsi huollettavana, mutta olinhan toki ollut vastuuntuntoinen aiemminkin. Minä olen aina ollut vähän sellainen äiti, kaikille. Mutta vieläkin, kolmen lapsen jälkeen, ohitettuani kolmenkympin rajapyykin ja valmistuttuani maisteriksi, en vieläkään koe olevani ihan aikuinen. En varmaan koskaan tule olemaan sellainen asiallinen aikuinen. tiedättehän, sellainen hillitty jakkupuku ihminen, jonka tukka on ojennuksessa ja joka tuhahtelee kaltaisilleni hassuille ja eläväisille tuulipäille. En koskaan tule olemaan sellainen aikuinen, joka istuu tärkeänä kokouksissa ja puhuu asiallisesti, joka kulkee korkokengissä ja keskustelee sujuvasti asuntolainoista, pörssikursseista ja marginaaleista. Onkohan sellaisia oikeasti olemassa? Jos tämä onkin kaikki taas minun päässäni. Eeva Kilpi on sanonut, että vanhenemisessa ärsyttää eniten se, että itse kokee olevansa se sama pikkutyttö, joka on aina ollut, mutta ympäristö alkaakin suhtautua eri tavalla. ympäristö alkaa suhtautua vanhaan ihmiseen vanhana ihmisenä. Me emme useinkaan kohtaa ihmisiä sellaisina, kun he sisällään ovat, sanotaan vaikka ihmisten sielua, vaan me kohtaamme ensin sen ulkoisen ihmisen. Suhtautumisemme toisiin alkaa aina tuosta ulkoisesta ihmisestä. On tiettyjä asioita joiden oletamme koskettavan kaikki miehiä, naisia, lapsia tai vanhuksia. On tiettyjä asioita joita odotamme näiltä ihmistyypeiltä, on tiettyjä asioita, jotka sallimme heille. Unohdamme liian usein kohdata yksilön, oli hän sitten mies, nainen, lapsi, keski-ikäinen, vanha tai edustipa hän mitä rotua tai seksuaalisuutta tahansa. Minä jos kuka myönnän lätkiväni ihmisiin leimoja aivan liian heppoisin perustein. Täytyy varmaan taas petrata ja suhtautua kaikkiin. entistä avoimemmin ja ennakkoluulottomina ja ottaa kukin yksilö yksilönä, omine erityispiirteineen. Sitä kun toivon muilta itseni kohdatessa. Älkää leimatko minua liian helposti.