Eilisen postauksen jälkeen jäin miettimään, että mitäs sitä taas tuli tuhistua ja puhistua. Asioille pitäisi tehdä jotain, eikä vain tuhista itsekseen. Minä näen maailman usein aika epäreiluna paikkana ja suuntamme jotenkin vinksahtaneena. En ymmärrä sitä, että maailmamme pyörii rahan ympärillä. Rahan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin arvo, jonka olemme antaneet tyhjälle. Miten on mahdollista, että tyhjä pyörittää maailmaa ja me ihmiset pokkuroimme sen edessä ja yritämme pysyä mukana vauhdissa, joka vain kiihtyy ja kiihtyy? Välillä nykyinen maailmanmeno tuntuu science fictionilta. Aivan kuin eläisimme todeksi käynyttä hurjaa mielikuvituksen tuotetta, jossa ihmiset ovat vieraantuneet todellisesta itsestään ja jokin on saanut meistä vallan. En tiedä osaanko selittää, mutta kieroutuneelta tämä elämänmeno aina välillä tuntuu.

Sitä luulee toisinaan, erehtyy siis luulemaan, että päättäjät tietävät meitä paremmin. Ihan kuin päättääjille olisi annettu jokin sellainen tieto, jota meillä muilla ei ole. Toki heille paljon tietoa asioista annetaan, muttei kellään oikeasti ole sellaista suurta kuvaa tulevaisuudesta, jota kohti olisimme matkalla. Todellisuudessa päättääjät ovat ihmisiä siinä kuin me muutkin ja heidän aivokapasiteettinsä ei ole yhtään sen suurempi kuin meillä muillakaan. Eduskunta on aika metka laitos ja kansandemokratia toisinaan aika hassu tapa tehdä päätöksiä. 

Kyllä minä uskon demokratiaan, siihen, että yhdessä pitää asioista päättää. Mutta silti. Sellaiset ääriliikkeet, kuten maahanmuuttajavastainen puolue, joka nyt pyrkii rekisteröitymään puoluerekisteriin, saavat minut miettimään demokratiaa. Demokratiahan voi olla myös aika pelottavaa. Pitääkö minun vain luottaa siihen, ettei tästä maasta löydy liikaa suvaitsemattomia ja itsekkäitä ihmisiä? Pitää, juuri niin minun pitää tehdä. 

Tässä koetellaan myös minun suvaitsevaisuuttani. Tosin olen aikapäiviä sitten todennut, että suvaitsevaisuus se vasta vaikeaa onkin. Vaikka sitä suvaitsisi kaikenlaista, suvaitsemattomuutta on aika vaikea suvaita.

En tiedä mihin tämä kirjoitus nyt on matkalla, kunhan päivittelen maailmaa. Joskus sitä toivoisi, että voisi mennä ajassa taaksepäin. Aikaan jolloin ihminen oli osa luontoa. Mutta sitten muistaa sen kaiken hyvän, mitä olemme vuosikymmenten saatossa saaneet aikaiseksi. Pikku hiljaa on alettu ymmärtää ihmisten arvo – tasa-arvo. Ihmisillä on oikeuksia. Naisilla ja lapsilla on oikeuksia. Eri väsisillä ihmisillä on oikeuksia. Vammaisillakin on oikeuksia. Meillä kaikilla pitäisi olla samat oikeudet – ihmisoikeudet. Ja vaikka emme vieläkään elä tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, maapallosta nyt puhumattakaan, suunta on kuitenkin parempi. Toisinaan eri maat yrittävät (ainakin yrittävät) yhdessä tehdä tästä maapallosta paremman paikan. Onhan sekin jotain. Nyt on vihdoin (vaikkakin aika myöhään ja turhan hitaasti) alettu taas ymmärtää luonnon arvoa. Meillä ei oikein ole enää muita vaihtoehtoja kuin alkaa kunnioittaa luontoa ja elää enemmän sen ehdoilla.

Ihminen voisi vähän hidastaa. Tuntuu, että tietämättömyyttämme olemme porskuttaneet eteenpäin liian kovaa ja tuhonneet paljon hyvää siinä sivussa. Nyt toivoisin hitautta ja pitkäjänteisempää pohdintaa. Lempiaiheeni ydinvoim tarjoaa mitä mainioimman paradoksin tästä ihmisen lyhytjännitteisyydestä. Ydinvoimasta syntyy ydinjätettä. Tämä jäte on päätetty kaivaa syvälle peruskallioon, LOPULLISEEN SIJOITUSPAIKKAAN. Tässä lopullisessa sijoituspaikassa ydinjätettä voidaan säilyttää ainakin sata vuotta, kunnes keksitään mitä sille jätteelle voidaan tehdä jos mitään voidaan tehdä. Sata vuottahan on tunnetusti yhtä kuin loppu – lopullinen.