Laitan päälleni mekon. Sen jossa on vaaleansinisiä ja -punaisia kukkia ja pienet pussihihat ja kaulus. Sen samaisen mekon jonka sain valita Pariisin suuresta tavaratalosta. Tavaratalossa oli valtava osasto täynnä toinen toistaan ihanampia mekkoja ja valinta oli todella vaikea. En enää muista miksi valitsin juuri tämän mekon, mutta olen siitä kamalan ylpeä ja minulle on tärkeää että mekko on Pariisista. Vasta myöhemmin ymmärrän muodin ja Pariisin yhteyden, pinenenä tyttönä Pariisi vain oli minulle se maailman ihanin paikka jossa olen koskaan ollut ja siksi mekon alkuperä oli minulle niin tärkeä.

Me olimme juuri saapuneet kaupunkiin. Istuimme kadunkulman kahvilassa ja minä imin itseeni kaupungin tuoksua. Yhtäkkiä serkkuni juoksevat kadun kulmaan ja minä hämmästyn valtavasti. Että sattuikin, että olimme kahvilla juuri tässä kulmassa, josta he juoksevat koulusta kotiin.

On aamu. Olemme jääneet yöksi serkuille. Katsomme piirrettyjä jotka kuullostavat väärältä. Inspector Gadget ei kuullosta tuolta, mutta en välitä. Meillä on vielä yöpaidat päällä kun juoksemme serkkuni kanssa ostamaan aamupalapatonkia. Minä nautin tästä kaikesta epäsovinnaisuudesta, joka on yhtäaikaa vierasta ja kutkuttavaa. Että voikin ihan tuosta noin vaan mennä yöpaita päällä hakemaan leipää ja että ylipäätään aamupalalla saa ihan tuoretta leipää ja kaakaota. Aina kaakaota ja hotellissa myös croisantteja ja marmeladia. En ymmärrä, että joku voikin olla näin onnekas ja elää tässä maassa ja saada herkkuja heti aamulla pöytään.

Niin hienoja ilotulituksia en ole koskaan nähnyt. Kun katsoimme televisiota ja tajusimme, että ilotulitukset tulevat Riemukaaren vierestä, juoksimme ulos, vaikka meillä oli veljeni kanssa jo yöpaidat päällä. Ihmisiä oli paljon ja taivas loisti kirkkaissa väreissä ja kuvioissa. Minulla oli neontikku jota huiskuttelin muiden kanssa yhdessä. En ymmärtänyt vallankumouksesta juuri mitään, mutta juhlallisuuksia oli seurattu koko viikko ja kaupunki oli ollut jatkuvasti täynnä poliiseja, erilaisia sotilallisia kulkueita ja lentonäytöksiä oli nähty enemmän kuin tarpeeksi. Punainen, sininen ja valkoinen olivat koristaneet niin taivaan kuin kauppojen ikkunat ja postikortit.

Muistan kuinka kadutti se, että päälläni oli hame. En käyttänyt hameita paljon, mutta jostain syystä tänään minulla oli vekkihame. Sen helmat nousivat tuulessa ylöspäin aina kun yritti päästä reunalle katsomaan maisemia. Olimme korkealla kaupungin yllä ja enoani pelotti. Hän seisoi tiukasti seinustaa vasten kun me serkukset pyrimme työntämään nenämme laidan yli ja lasia vasten. Tuntui epätodelliselta. Alas oli niin pitkä matka ettei sitä oikein edes tajunnut katsovansa sitä samaa kaupunkia jonka kaduilla vasta äsken oli kävellyt ja jonka maan alla metrolinjat risteilivät. Seine näkyi kiemurtelevana ja taloja oli paljon. Utu peitti taivaan.

Helteessä ihmettelin miksi oli pitänyt tulla. Oli ollut pakko. Piti päästä tänne taas, vaikka vain yhdeksi kuumaksi päiväksi. Sydämeni oli kyllä pakahtua kun kävelimme pitkin pieniä katuja, istuimme kadun kulmaan katrkarapusalaatille ja "demille". En edes pidä katkaravuista, mutta nyt se tuntui jotenkin oikealta ja olut maistui ihanan raikkaalta ja kylmältä, vaikka en vielä ollut tottunut oluen makuun. Kun jalkoja alkoi särkeä ja hiki tuntui virtaavan loputtomana virtana istuimme suihkulähteen reunalle, otimme kengät pois ja huljuttelimme jalkojamme. Emme olleet ainoat. Silloin totesin, että kun on kuuma, kannattaa raikastaa jalat ja nilkat, se auttaa koko kehoon. Eikä sinä hetkenä kaduttanut yhtään se, että istuin sen päivän aikana yli viisi tuntia junassa vain jotta pääsisin tänne muutamaksi tunniksi. Olinhan tullut taas kotiin.

Maha oli jo iso. Jalkoja turvotti ja marraskuinen kaupunki ei ollut yhtä kaunis kuin keväinen tai kesäinen. Mutta olin taas täällä ja tällä kertaa kultani kanssa. Kävelimme joka päivä jalkamme puhki ja minäkin maha pystyssä kilometrejä ja kilometrejä. Millään en olisi halunnut mennä maan alle, missä en näe maisemia. Halusin imeä tätä kaikkea itseeni niin paljon kuin mahdollista. Mutta kun menimme metroon, näin taas enemmän. Näin ne ihmiset, joita ihailen ja vähän pelkäänkin. Kädet heiluvat, äänet kovenevat ja ihmiset ovat väsyneitä. Mustakin on paljon mustempi tässä kaupungissa. Hotellilla nostan jalat kohti kattoa ja ihmettelen paikan kiemuraisia käytäviä. Kuukausia myöhemmin luen hotellipaloista joissa kuolee ihmisiä. Muiselen omaa hotelliamme ja totean että se olisi hyvin voinut olla meidän hotellimme. Jos tulipalo olisi syttynyt, emme olisi koskaan selvinneet mutkittelevista käytävistä ja rappusista. Ja olivathan ne sähkövedot jo silloin ihmetyttäneet. Mutta silloin tuntui siltä, että näinhän sen kuuluu olla tässä kaupungissa. Minun kaupungissani.

Voi kuinka kaipaankaan taas kotiin Pariisiin.