Viikonloppuna mietin, että kuinka monta kertaa äidin pitää katkaista napanuora lapseensa? Minä katkaisin esikoisen napanuoran taas kerran. Esikoispoika, yhdeksän vee, kävi ekaa kertaa yksin kaupungilla. Ja kaupungilla tarkoitan siis Helsingin keskustaa, Kamppia.

Poika on ollut säästeliäs ja kerryttänyt rahavarantojaan uskomattomiin lukuihin. Mutta nyt ei enää kestänyt, raha poltteli taskussa ja piti päästä Kampin Game Stopiin ostamaan käytettyjä pelejä (meillähän ei kukaan, lapset mukaan lukien, ole valmis maksamaan uusien pelien hintoja, vaan meillä ostatetaan kaikki Nintendo DS pelit käytettynä). Aamulla mietimme kuka pojan kanssa lähtisi ja missä välissä, siivotakin kun piti ja poika aloitti mankunansa heti aamutuimaan. Siinä sitten lipsahti äidin suusta (tiedän, oma vika), että haluaisiko poika mennä ihan yksin. En ehkä ollut ihan varautunut siihen, että poikahan oli aivan tohkeissaan ja halusi tietysti mennä yksin.

Meinasin jo pyörtää sanani, mutta mies sanoi ettei niin voi tehdä. Minusta olisi kyllä voinut, mutta tajusin itsekin, että syy kieltämiseen olisin minä, ei poika. Se ei jotenkin tuntunut oikealta. Niin poika sitten lähti. Hänellä oli selkeä suunnitelma ja reitit ja bussit katsottuina ja puhelimen akku täynnä. Ensin tietysti piti äidin vähän pelotella, kun oma pää oli uhkakuvia pullollaan. Lähinnä yritin muistuttaa poikaa siitä, että mitä pitää tehdä jos asiat menevät pieleen tai jos joku yrittää tehdä häelle pahaa. Yritin puhua näistä asioista pelottelematta ja ilmeisesti onnistuinkin, kun toinen vain hihkui ja lähti matkaan.

Kaikki sujui hyvin. Poika sai tuhlattua rahansa, pääsi vaihtolipulla kotiin (ei siis jäänyt hillumaan) ja sai onnistuneen kokemuksen itsenäistymisestään. Saldo matkalta oli kolme puhelua. Yksi hieman hätääntynyt ja harmistunut bussipysäkiltä, kun bussi olikin ajanut ohi (meinasin jo kiukuspäissäni soittaa HKL:n asiakaspalveluun ja jättää valituksen kyseisestä bussikuskista, kun ei tajua pientä poikaa pysäkillä viittilöimässä potentiaaliksi matkustajaksi). Käskin pojan mennä ratikalla, kun osaa senkin reitin. Toinen puhelu koski ostettavia pelejä ja kolmas puhelu sitä, ettei rahaa nyt riittänytkään suuniteltuun jäätelöön, vaan kotimatka alkaisi jo.

Mutta voi sitä äidin tuskaa. Olen tänä syksynä kieltänyt poikaa menemästä kavereiden kanssa Kamppiin, ja katunut jälkikäteen. Todennut, että kyseiset kaverit ovat varsin luotettavia ja minun olisi pitänyt vain uskaltaa päästää poika. Viime keväänä kielsin poikaa menemästä kavereiden kanssa uimahalliin, vaikka varmaan olisi jo pärjännyt. Nyt olen taas joutunut myöntämään, että en minä voi äitinä suojella lastani loputtomiin. On aika höllätä otetta ja katkaista taas napanuora. Se taitaa olla äidille paljon vaikeampaa, kuin itsenäisyyteen pyristelevällä pojalla. Äiti pitäköön kauhukuvansa ja -skenaarionsa omassa päässään ja yrittää vaan kasvaa siinä mukana. Ei niitä lapsia siellä pullossakaan voi kasvattaa. Tässä kohtaa äitiä kuitenkin ahdistaa se, että omaa villisti laukkaavan mielikuvituksen ja on ekspertti luomaan kauhuskenaarioita. Saan vielä maksaa kalliin hinnan näistä piirteistäni, kun lapset tulevat murrosikään.

Oma äitini sanoi minulle, kun hänelle kerroin peloistani, että tärkeintä on se, että luottaa siihen, että lapsi pärjää vaikka jotain tapahtuisi. Hän sanoi minulle, että jos minun poikani olisi ryöstetty ja hän olisi yksin kaupungissa, rahattomana, bussiliputtomana, niin se poikahan vaikka kävelisi kotiin. Kyllä se pärjää. Ja pärjäähänsä se – ja hyvin pärjääkin. Nyt kun saataisiin vielä äiti pärjäämään.