Minulla on täydellinen äiti. Anteeksi, nyt liioittelen. Minulla on äiti joka tarjosi minulle lähestulkoon täydellisen lapsuuden (vain se pieni isäosuus mätti). Olen viettänyt sellaisen Astrid Lindgrenin kirjoista tutun, Ilon Wiklundin kuvittaman omenankukkalapsuuden. Lapsuuteni tuoksuu pullalta, kesät oltiin kokonaan mökillä ja äiti luki satuja, leikki ja askarteli kanssamme enemmän kuin pienen päiväkodin tädit yhteensä. Okei. Äitini on tällainen päiväkodin täti, joten se sujuu häneltä ammattitaidolla.

Minulla oli ihan oikeasti onnellinen lapsuus. Kun en vielä ollut koulussa, äiti jäi perhepäivähoitajaksi kotiin. Se tarkoitti sitä, että minun paras kaverini tuli meille kotiin ja minä valitsin vaatteet vasta hänen tultuaan, jotta meillä olisi toisiinsa sopivat asut. Se että äiti oli kotona, tarkoitti myös sitä, että meillä leivottiin, laulettiin, askarreltiin ja leikittiin legoilla ja muutenkin. Ja paljon.

Niin, minulla oli onnellinen lapsuus. Mutta arvatkaapa millaisen hinnan täydellisestä lapsuudesta saa maksaa, kun itsestä tulee äiti? Ihan kamalaa. Minä en ole täydellinen äiti, en lähelläkään (eikä oma äitinikään enää ole täydellinen, mutta lapsuuden äitini oli ja on minusta edelleenkin). En myöskään kykene tarjoamaan lapsilleni sellaista lapsuutta, kuin mitä oma lapsuuteni muistini mukaan oli. En kerta kaikkiaan jaksa olla aina hymyilevä, loputtoman pinnan omaava aikuinen, joka leikkii ja laulaa ja leipoo ja tanssii ja ja ja…

Siispä kaikki te, jotka haluatte lapsillenne täydellisen lapsuuden. Se kuulostaa kyllä teoriassa hyvältä, mutta miettikää tarkoin minkälaisen taakan asetatte lapsenne harteille. Mikään ei ole ilmaista, ei edes onnellinen lapsuus. Ja se, että takaa omalle lapselleen täydellisen lapsuuden, ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että lapsenlapsenne tulisivat saamaan sellaisen. Esimerkkinä mainittakoon, ettei äitini huutanut minulle koskaan. Sen sijaan minä huusin hänelle jo pienenä. Mökillä kesäisin suuttuessani, sain aina kuulla (yleensä Mummuni suusta) että minun pitäisi olla hiljempaa tai mennä edes sisälle huutamaan, kun muuten koko järvi raikaa. No arvatkaapas vaan miten minä moiseen ehdotukseen reagoin? Aivan oikein, huusin niin paljon kuin keuhkoista lähti – ja niistähän lähti, ja lähtee muuten vieläkin. Sen voivat lapseni (ja varmaan koko lähi tienoo) todistaa.

Ja kyllä, toivon että luitte tämän tekstin edes hieman ironisen sävyn, joka siellä jossain rivien välissä piileksi.