Kun minulla on taipumus aina valittaa, vaikka oikeasti olen todella onnekas ja aika onnellinenkin ihminen, niin hehkutetaan tänään vähän. Katsoimme eilen mieheni kanssa yhtä lempiohjelmaamme telkkarista. TV2:lta tulee  keskiviikkoisin Salainen miljonääri. Brittiläinen ohjelma, jossa aina yhden jakson verran seurataan miljonääriä, joka muuttaa köyhälle asuinalueelle puoleksitoista viikoksi, saa vain hieman rahaa elämiseen ja sitten alkaa tutusua vapaehtoistyöhön ja hyväntekeväisyyteen alueella. Siis erilaisiin projekteihin, joissa yritetään auttaa yhteisöä. Usein alue jolle miljonääri muuttaa asumaan, on hänen synnyin seutunsa, jos siis kyseessä on ryysyistä rikkauksiin tyyppinen miljonääri. Siellä nämä miljonäärit sitten ihmettelevät, miten työläiset ja tyttömät elävät kurjuudessa. Ohjelma saattaa kuullostaa sosiaalipornolta, mutta on oikeasti tosi hyvä. Ohjelman lopuksi tämä miljonääri sitten lahjoittaa omista rahoistaan haluamilleen tahoille rahaa. Summat ovat vaihdelleet muutamasta tuhannesta punnasta kymmeniin tuhansiin puntiin. Monet miljonäärit pysähyvät omasta oravanpyörästään ensimmäistä kertaa vuosiin ja havahtuvat omaan itsekkyyteensä ja pistävät arvonsa uusiksi. Moni myös jää hyväntekeväisyyteen mukaan, sillä asia on koskettanut heitä niin paljon. Suosittelen kaikille ohjelmaa.

Mutta itse asiaan. Katsoimme tuota ohjelmaa eilen miehen kanssa ja totesimme taas, että vaikka meillä on rahahuolia, olemme aina tienneet mikä on elämässä tärkeää. Olemme tavallaan itse valinneet sellaisen elämän, johon rahahuolet kuuluvat. Rahan puute ei esimerkiksi johdu meistä riippumattomista asioista, kuten sairaus tai mahdottomat olosuhteet. Meillä on rahahuolia, koska me emme ole halunneet uhrata koko elämäämme rahan keräämiseen. Meidän rahahuolemme johtuvat myös pitkälti suuresta asuntolainasta, mutta saimme vastineeksi ison kodin sieltä missä haluamme asua. Eikä meidän tarvitse enää koskaan muuttaa, sillä lapsille on kaikille oma huone. Olemme itse valinneet elämämme. Teimme lapsia kun siltä tuntui, emme silloin kun se olisi ollut järkevää. Minä olen opiskellut hitaasti ja ollut paljon kotona lasten kanssa. Mies perusti oman yrityksen, mutta sen sijaan että olisi uhrannut illat ja viikonloput firman menestykselle, hän on tullut ajoissa kotiin ja ollut perheensä kanssa. Minä en ole oikeastaan yrittänytkään saada mitään järkevää pidempikestoista työtä, josta maksettaisiin hyvin. Minulla on hyvä koulutus ja jos valitsisin työni toisin, voisin tienata ihan kivasti. Mutta olen valinnut vapauden ja pienet epäsäännölliset tulot. Vapaudella tarkoitan työaikoja tai niiden puutetta. Samoin mies on kartuttanut osaamistaan oman firman myötä niin, että saisi varmasti hyväpalkkaisen työn muualta. Mutta me valitsemme toisin. Mies pitää siitä, että voi itse sanella töitään ja päättää asioista. Hän pitää myös siitä, että silloin kun firmalla menee hyvin, työt myös joustavat. Nyt on ollut vähän tiukka syksy, mutta mies on ollut yrittäjänä jo kuusi vuotta, joten kyllähän siihen mahtuu.

Olen aina inhonnut ja ihmetellyt lehtijuttuja julkkiksista, jotka kertovat pistäneensä arvonsa lapsen (tai jonkin muun asian) myötä uusiksi ja kuinka he nyt vasta ymmärtävät mikä elämässä on tärkeää. Kuinka tyhmiä ihmisiä he oikein ovat? Onko heille ihan oikeasti ollut joskus tärkeintä hillua yömyöhään baareissa, tulla tunnistetuksi ruokakaupassa tai ajaa sillä helvetin Mersulla? Eikö heillä ole ollut läheisiä ihmisiä ollenkaan? Inhoan noita lehtijuttuja myös siksi, että niissä annetaan ymmärtää, että havahtuminen on tosi hienoa. No onhan se tietysti hienoa, että jos joku on ollut täysi idiootti ja on vihdoinkin tullut järkiinsä. Mutta entäs me joilla arvot ovat olleet aina kohdallaan ja jotka olemme pienestä pitäen tienneet mikä on elämässä tärkeintä, siis ihan oiekasti tärkeintä? En voi uskoa, että olisin ainut. Itse asiassa tiedän etten ole ainut – tunnen monia fiksuja ihmisiä joiden ei ole tarvinnut kokea herätystä arvojensa suhteen.

Vaikka siis taatusti jatkossakin valitan, niin oikeasti olen sellainen perusonnellinen ihminen. Muistakaa se, kun luette niitä valitusvirsiäni ja muistakaa, että kuten olen aiemminkin sanonut, olen tunneihminen. Se tarkoittaa sitä, että kun minua ottaa päähän, minua todellakin ottaa päähän, kun olen surullinen, itken ja vollotan niin että lattia täyttyy kyynelistä ja kun olen vihainen, poljen jalkaa ja huudan. Mutta muistakaa myös se, että kun olen onnellinen, tuntuu se mahanpohjassani asti kouristuksenomaisena tunteena ja kun olen iloinen, nauran kovaa ja paljon ja silloin halaan koko maailmaa. Tämä siis selitykseksi teille. Minä kun aina huolehdin siitä, mitä muut minusta ajattelevat ja nyt murehdin, että te pidätte minua turhasta valittajana. Ja sitä vamaan olenkin, mutta se johtuu siitä, että minun korkeani on tosi korkea ja matalani tosi syvä ja kaikki aina hvin tai huonosti, ei koskaan siltä väliltä.