Katsoin Sinkkuelämää tässä yhtenä päivänä. Carrie totesi jaksossa olevansa "emotional slut". Tällä hän tarkoitti sitä, että oli höpöttänyt ja kertonut liikaa tunteistaan, oli jakanut tunteitaan liian helposti. Sana ei käänny minusta kovin hyvin suomeksi. Slut kun käännetään usein huoraksi, eikä helppous ole sama asia kuin itsensä myyminen. Tunnehuora ei oikein toimi. Mutta tunnejakorasia voisi kuvata paremmin kyseistä asiaa. Itse jatkaisin jalostusta siihen, että tunnejakorasia hölöttää tunteensa julki puolitutuille ja tutuille vähän liian helposti, on siis hölösuu ja näin ollen tunnehölö.

Arvatkaa kuka on tunnehölö?

No niin tietysti, minä. Istuin eilen sukulaisten kanssa ihan rennosti ja mukavasti glögillä. Juttelimme niitä näitä ja vaihdoimme kuulumisia. Ja vaikka kaikki oli mukavan rentoa, tuli minulle taas (niin kuin niin monta kertaa aiemminkin) vähän tyhmä olo. Se tyhmä olo tulee siitä, että minä hölötän ja selitän kaikille kaikesta ja muut ovat asiallisen pidättyväisiä ja naureskelevat kertomuksilleni. Itse tilanteessa minulla on ihan hauskaa ja nauratan muita ja jaan tapahtumia elämästäni, ajatuksiani ja tuntemuksiani. Sitten jälkikäteen iskee morkkis. Tulikin taas puhuttua niin paljon itsestä. Ei ne muut vaan niin tee. Muut kertovat kyllä jotain, mutta eivät läheskään kaikkea. Siinä kun joku toinen kertoo käyneensä hammaslääkärissä, minä kerron kaiken yksityiskohtaisesti verenvuodosta, ylitseni keskustelevista hammaslääkäreistä siihen miten hammaslääkäri on kehunut hampaitani jne. Jälikäteen tunnen itseni sirkuseläimeksi. Siinä on taas muut pällistelleet ja ihmetelleet minua ja tekemisiäni.

Joku voisi tähän osuvasti todeta, että JOKU on vähän huomionkipeä. On se sitäkin. Pidän huomion keskipisteenä olosta (Hei, olen horoskoopiltani leijona, joten antakaa anteeksi se on ihan tähdistä kiinni. Eräässäkin horoskoopissa kerran sanottiin, että puheessani viljelen sanaa MINÄ enemmän kuin normaali ihminen. Hmm.. olisikohan noin?) ja esiinnyn mielelläni. Olen myös aina valmis jakamaan mielipiteeni muiden kanssa.

Mutta ei siinä kaikki. En minä jaa tunteitani ja ajatuksiani muiden kanssa vain siksi, että saisin hinnalla millä hyvänsä huomiota. En sentään. Yksi syy siihen miksi jaan kaiken niin helposti (ja miksi teen niin myös täällä blogissani) on se, etten useinkaan ymmärrä ihmisten tarvetta salata asioita. Suurimmaksi osaksi ihmiset vaikenevat sellaisista asioista jotka ovat aika monelle muullekin tuttuja. He vaikenevat usein häpeästä. Tulen suvusta, jossa ei ole ollut tapana puhua oikeasti, ei ainkaan keskenään. Äitini joka puhuu ystäviensä kanssa paljon tunteistaan ja elämästään ja joka on terapioinut itsensä keittiöpsykologiensa avulla, vaikenee äitinsä edessä. Suvun historiasta löytyy myös monenlaisia mielenkiintoisia käänteitä joista vaijetaan. Ja minä en ymmärrä miksi. Ja nyt en puhu vain vanhoista asioista, vaan on ihan tuoreitakin masennuksia ja muita. Tietenkin ymmärrän, ettei epämukavista asioista aina haluta puhua, mutta senkin asian suhteen ajattelen vähän niiin, että miksei? Voisi olla hyväkin.

Tunnehölöydessä on se hyvä puoli, että kun jakaa muiden kanssa sellaistakin tietoa, josta usein vaijetaan, saa muut avautumaan. Kun minä olen ensin kertonut kaiken synnytyksenjälkeisistä peräpukamista, terapiasta tai kotini sotkuisuudesta, saan ihmiset usein paljastamaan samankaltaisuutensa. Silloin aina huomaan kuinka yleisiä omat ahdistukseni ja ongelmani ovatkaan. Niinä hetkinä en kadu tunnehölöyttäni, vain silloin kun huomaan taas olleeni ainoa joka avautuu. Ja kuten sanottu, sitäkin sattuu ja usein ja varsinkin sukuni kanssa. Välillä mietin, että mistä ihmeestä olen tämän piirteeni perinyt, kun en muistuta siinä kumpaakaan vanhempaani enkä oikein mitään sukuhaaraakaan. Onneksi ystävistäni löytyy tällaisia tunnehölöjä, joten tiedän etten ole tässäkään suhteessa ainut laatuaan.