Minussa asuu pieni feministi. Tai ei se ehkä ihan pienikään ole, mutta voi olla, että tämä kyseinen feministi onkin yksinhuoltaja äidin tytär. Minut on kasvatettu niin, ettei ole miesten ja naisten töitä, vaan on töitä jotka pitää tehdä ja joista pitää selviytyä. Otetaan nyt esimerkiksi remonttihommat. Usein parisuhteessa mies on se, joka poraa, vasaroi ja rakentaa. Nainen voi ehkä maalata ja kyllä se vasarakin kai joskus voi käteen eksyä (jos pitää saada taulu seinälle ja mies ei ryhdy heti toimeen).  Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta nyt minä käytänkin rajuja yleistyksiä. Äitini siis teki kaikenlaisia remonttihommia minun kasvaessani. Ja oli hänellä oma porakin. Ehkä parhaiten muistan kuinka minäkin sain osallistua ikkunalautojen laatoitukseen. Äiti, minä ja äidin yksi ystävätär käytimme sujuvasti timanttileikkuria ja teimme hienot ikkunalaudat.

Mutta miten toimia sitten, kun kotoa löytyy se näppärämpi remonttiapu? Minä olen muuttanut suoraan äitini kotoa poikaystävän kanssa yhteen. En ole koskaan asunut yksin. Ja minun miehenihän oli ollut jo lukioikäisenä raksalla töissä. Olen huomannut, että alusta asti jätin kaikki ns. miesten työt poikaystävälle (juu juu, sille nykyiselle miehelle). Hän porasi reijän seinään kun piti, vaihtoi autosta renkaat ja kantoi painavat tavarat. Minä en kuitenkaan suostunut tekemään yksin muita kotitöitä. Perusteluksi miehelle annoin aina sen, että hän osaa nuo työt paremmin. Esimerkiksi pora pelottaa minua, enkä ole vieläkään uskaltanut porata yhtä ainutta reikää seinään. Jos minua pelottaa, minä hermostun ja sitten olen kävelevä katastrofi. Pelkään kuollakseni sitä, että kaikki menee pieleen ja sitten minä kimpaannun ja kädessäni on vielä pora. En edes halua ajatella kuinka suuren reijän saisin epähuomiossa tehtyä. No, se siitä.

Jossain vaiheessa se pieni feministi nosti kuitenkin päätään. Se oli sitä mieltä, että minunkin pitäisi osata tehdä erilaisia asioita eikä vaan tuudittautua siihen, että kyllä mies osaa ja hoitaa. Mitä jos teille tulee ero, se sanoi. Mitä jos miehelle tapahtuu jotain, feministi jatkoi. Ja niin minä sitten mietin niitä sisäisen feministini sanoja ja tulin siihen tulokseen, että vaikka mieheni osaa sen kaiken paremmin, voisin ihan hyvin opetella. Onhan mieskin joutunut opettelemaan kaikenlaista, enkä minäkään suostu silittämään hänen paitojaan ja ompelemaan hänen nappejaan (no joskus, mutta en automaattisesti). Eikö olisi jo lähtökohtaisesti reilua, että kun jaamme muutkin kotityöt, jakaisimme myös nämä miehisemmät vastuut?

Ja niinpä minä olen vuoden sisään vaihtanut renkaat autoomme (Miehen onnellisella avustuksella. Onnellisella, kun hänen ei tarvinnut hommaan ryhtyä.),  vaihtanut polkupyörästäni venttiilin (niin helppo hommaa, että oikein hävettää kun en ollut opetellut aikaisemmin) ja maalannut katon (välttelin tätä työtä viimeiseen asti, luullen, ettei se minun hennoilla käsilihaksillani onnistu, mutta onnistuihan se). Seuraavaksi opettelen puhdistamaan lavuaarin hajulukon ja se kaikkein suurin koetus on vielä edessä, eli se poraaminen. Nyt kun mies on omin kätösin vielä tasoittanut kaikki kotimme seinät, on poraaminen entistä pelottavampaa. Mutta aion opetella senkin, sillä mies yllyttää minua siihen. Kaikesta tästä töiden tasapuolistamisetani mies on ollut onnessaan ja minä olen saanut kokea onnistumisen hetkiä asioden parissa, jotka kuvittelin itselleni mahdottomiksi.

Siispä kaivakaa se oma sisäinen feministinne esiin ja alkakaa opetella uusia asioita, niitäkin joista ette uskoneet selviävänne. Ei kannata aina tuudittautua siihen helpoimpaan ratkaisuun vain sen helppuden vuoksi. Minä opettelen koko ajan olemaan itsenäinen myös parisuhteessa. En halua koskaan ajatella, että kun minulla vaan ei olisi ollut sitä miestä siinä vierellä kaikkia niitä vuosia, niin kyllä minä sitten olisin tehnyt... Minä halaun tehdä mahdollisimman paljon miehestä huolimatta, sillä loppujen lopuksi on aika kiva, kun on joku kannustamassa vieressä ja olemassa ylpeä saavutuksistani.

Ja ette muuten ikinä usko mistä sain inspiraation tähän aiheeseen? Kyllä vaan, olen maalannut kuin hullu sitä viimeistä huonetta joka on ollut täysin koskematon. Viikonloppuna keskipoika saa muuttaa omaan huoneeseen ja pikkusiskokin saa siis oman ylhäisen yksinäisyytensä. Wau.