Tasan viisi vuotta sitten.

Makasin tähän aikaan kai jo osastolla. Vaalenkeltaisiin puettu nyytti tuhisi kainalossani. Siinä se nyt oli, minun vauvani. Minun tyttöni. Miten se saattoi olla tyttö? Senhän piti olla kolmas poika. Meillä piti olla kolme veljestä ja nyt ei ollutkaan. Nyt oli kaksi isoa veljeä ja sisko. Ja mitkä isoveljet. Toinen sinislmäinen ja tuhti pellavapää. Juuri ja juuri saa muutaman sanan sanottua ja on oikeastaan aika pieni vielä itsekin. Isompi veli taas niin isoa ja polleaa. Paksu tukka ja vihreänä kukertavat silmät. Ja ne ripset. Oi, ne ripset.

Mutta tuo tuossa vierellä. Se on niin tuttu, niin samannäköinen kuin edelliset. Eihän siitä osaa vielä sanoa mitään. Se on meidän uusin vauva.

Edellisenä päivänä olimme kaverin lapsen synttäreillä. Minulla supisteli. Kaikki vieraat katselivat isoa mahaani ja kärvistelyjäni. Koko päivän supisteli. Iltaa kohden alkoi kiihtyä ja tulla vähän ytyäkin niihin supistuksiin. Soitimme äitini meille yöksi. Sanoimme, että kyllä se lähtö tänä yönä tulee. Minulla on vieläkin se lappu tallella, johon mies kirjasi supistusten kestoja ja välejä. Niitä alkoi tulla jo aika usein. Taisimme soittaakin ja kysyä, että joko pitää/saadaan tulla. Ei saatu ihan vielä lupaa, kun sitten meni vedet, puolilta öin. Ja kun meni vedet, alkoi supistukset sattua ihan kamalasti. Niin paljon enemmän kuin koskaan ennen.

Menimme taksilla sairaalaan, vaikka edellisen kohdalla olimme kävelleet. Mutta silloin ei ollutkaan kiire. Silloin oli enemmän hätä vernepaineista kuin siitä, että vauva syntyy ennen kuin olemme perillä. Nyt oli toisin. Jännitti. Sairaalassa piti odottaa, että pääsemme synnytyssaliin. Olin jo niin pitkällä, että pääsisimme kyllä pian. Sain ensimmäisen puudutuspiikin, sillä minuun sattui. Minä istuin käyrässä ja mies meni ostamaan jotain syötävää itselleen, kun tiesi yöstä tulevan taas pitkä. Kun pääsimme saliin, minä pidin käytävän seiniä pystyssä aina kun tuli supistus. Naurattikin melkein, tai sitten itketti. En ollut koskaan tuntenut sellaista kipua, etten pystyssä meinannut pysyä.

Olin käynyt mammajoogassa ja meillä oli mukana kauratyyny. Etukäteen olin puhunut miehelle, että hän voisi myös hieroa. Ei voinut hieroa, en voinut pitää kauratyynyä. Sattui liikaa. Sattui väärin ja eri tavalla kuin ennen. Sattui mahaan, ei selkään niin kuin aikaisiemmin. Synnytyssaliin tullesaamme luulin joutuneeni piilokameraan. Täti Vaaleanpunainen oli meitä vastassa. Hänellä oli vaaleanpunaiset vaatteet, vaaleanpunainen raita tätikiharassa tukassaan, vaaleanpunaista luomiväriä ja suussa oleva purkkakin oli varmaan vaaleanpunainen. Hetken aikaa luulin, että olen saapunut amerikkalaiseen kahvilaan ja täti tulee kohta kahvipannun kanssa pöytään tarjomaan meille kupposet. Uskomaton täti.

Mutta tätipä olikin kokenut, kuulin jälkikäteen. Hän jäi kai aika pian minun synnytykseni jälkeen eläkkeelle. Mutta silloin me olimme tiimi, Täti Vaaleanpunainen ja minä. Meidän tiimimme tehtävä oli saada vauva syntymään. Mies oli assistentti tai ehkä vain statisti. Me naiset teimme kaiken. Minun tehtäväni oli istua keinutuolissa ja nauttia suuret määrät ilokaasua. Niin suuret, että välillä piti oikein yrittää olla hengittämättä naamariin, ja hengittää sen sijaan puhdasta ilmaa. Välillä näin tädin naaman ja näin hänen puhuvan minulle, mutta en saanut mitään selvää. Sanat venyivät ja hävisivät kohinaan. Aina silloin tajusin hengittää puhdasta ilmaa. Aina silloin tajusin olevani aivan pöllyissä.

Kun olin saanut epiduraalin, jatkoin keinutuolissa istumista ja ilokaasun hengittelyä. Täti Vaaleanpunaien tuli luokseni ja kysyi eikö epiduraali helpottanut? En osannut vastata. Sitten hän kysyi enkö todellakaan pystynyt olemaan ilman ilokaasua vaikka olin saanut epidraalin? En osannut vastat, mutta silloin tuli supistus ja minä tungin naamarin suuni eteen ja imin kiihkeästi ilokaasua napaani. Silloin täti katsoi minua vakavana ja totesi, että ilmeisesti ei epiduaali ollut auttanut niin paljon kuin yleensä. Hän näytti kaiken sen kokemuksensa omaavana hämmästyneeltä.

Kesken kaiken sanoin miehelle, että tämä vauva on tyttö. Nyt minä tiedän. Sanoin, että muista nyt tämä, että nyt minä sanon, että minusta tuntuu, että tämä vauva on tyttö. Myöhemmin mies ei muistanut minun sanoneen näin, mutta minä muistan.

En ollut koskaan ennen saanut ponnistaa omaan tahtiini. Ensimmäinen poikanen syntyi keisarinleikkauksella, toisella oli napanuora kaulan ympärillä ja heti kun olin auennut kymmenen senttiä, minun piti ponnistaa. Viis siitä miltä minusta tuntui. Nyt tunsin kuinka vauva aikoo syntyä. Kerroinkin sen. Jossain vaiheessa olivat epäilleet vauvan olevan vähän huonossa asennossa, mutta antoivat nyt luvat ponnistaa. Ja sieltä se sitten tuli. Käsi edellä, niin kuin supermies. Meidän oma super- mikä? Kätilöt olivat niin kummastuneita käsi edellä syntyneestä vauvasta, että unohtivat kertoa sukupuolen. Sitten kysyin ja hämmästyin. Tyttö? Oletteko te nyt aivan tosissanne. Tuo tutun näköinen vauva, ei olekaan tuttu poikanen, vaan tyttönen? Siinä vaiheessa olin jo unohtanut kesken synnytyksen koetun oivalluksen hetken ja sen, että senhän pitikin olla tyttö. Siinä vaiheessa sen piti taas olla poika. Vasta myöhemmin muistin sen näyn, tai tunne se kai pikemminkin oli.

Aamulla mies lähti kotiin nukkumaan. Lapset menivät Mummille ja tulivat sitten kaikki iltapäivällä meitä katsomaan. Kortissa luki " Se on pikkuinen yö, kun joku syntyy." Esikoispoika oli todennut näin, herättyään jännittyneenä aamulla kello kuusi. Vauva oli syntynyt 5.00. Ja nyt minun viideltä aamulla syntynyt vauvani täyttää tänään viisi vuotta. Viisi vuotta tuosta kaikesta on kulunut aikaa. Viisi vuotta, johon on mahtunut paljon itkua, kiukkua, väsymystä, masennusta ja rittämättömyyden tunnetta, mutta myös niin monta pusua ja halia ja hymyä, etten osaa edes laskea niin montaa.

Onnea kuopustyttöni, onnea!