Olen tullut siihen tulokseen, ettei yksi elämä kuulkaas riitä mihinkään. Pitäisikö sitä alkaa uskoa uudelleensyntymään vai hyväksyä se tosiasia, etten millään tämän yhden elämäni aikana ehdi tehdä, oppia ja nähdä kaikkea sitä mitä haluaisin.

Mietin harrastuksia. Olen koko pienen ikäni vaihtanut harrastusta tiuhaan. Veljeni pelasi käsipalloa miltei kaksikymmentä vuotta ja sinä aikana minä olen harrastanut jos jonkinlaista tanssia, teatteria, valokuvausta, taijita ja joogaa. Siis vain muutaman mainitakseni. Nyt haluaisin kovasti opiskella kiinaa ja espanjaa. Juu ymmärrän, eihän siitä tule mitään, niin erilaiset kielet. Oma ranskanikin on ihan onnettomassa kunnossa. Sitten olisi kiva mennä verhoilu- tai entisöintikurssille. Olisi kiva osata kunnostaa vanhoja huonekaluja. On minulla sitten tietenkin se vanha suurennuskonekin ja läjä kameroita, jos vaikka innostuisin taas kuvaamaan ja kehittämään kuvat itse. Se oli kivaa ja vähän toista kuin nykyajan digikamerat. Kaipaan bollywood-tanssia, se oli niin hauskaa. Toisaalta ikävöin myös taijita, mutta kun se opettajan ryökäle meni ja muutti Italiaan, Sisiliaan viljelemään luomutilalle. Höh. Jätti meidät oppilaat tänne keskenämme, eikä se ollutkaan enää niin kivaa. Meillä oli ihan paras opettaja. Ja jooganhan aloitin syksyllä. Nyt olen ollut kuukauden ja ylikin nuhassa ja räässä niin, etten ole onnistunut liikkumaan yhtään. Mutta voi, sitten ikävöin tosi paljon näyttelemistä. Olin siinä hyvä ja minusta pitikin tulla näyttelijä. Mutta kun ei se palo sisällä ollut tarpeeksi suuri, eikä itsetuntokaan tainnut riittää. Nyt kun katson ystävääni joka sen tien valitsi, en kyllä kadehdi yhtään. Siinä vasta raaka ammatti, vaikka antaakin parhaimmillaan paljon. Mistähän sitä löytäisi jonkun kivan harrastelijateatterin? Tai sitten menen vain improvisaatiokurssille, se voisi tehdä hyvää. Tai jos kaivaisin kaikki taiteilijatarvikkeemme esiin ja alkaisin taas piirtää ja maalata. Sitä voisi tehdä kotona lasten kanssa. Toisaalta olisi ihana päästä johonkin savenvalantakurssille. Käsillä saven muokkaamisessa on jotain tosi terapeuttista. Ja kotona on tietysti se ompelukone ja vaikka kuinka paljon kankaita ja sitten niitä tyhmiä korjattavia vaatteitakin. Olisihan sitä vaikka mitä.

Ja sitten on tämä matkustaminen. Maailmaa pitäisi nähdä, mutta millä rahalla ja millä omalla tunnolla? Eihän nykyään uskalla enää mihinkään mennä, kun tietoisuudessa jyskyttää koko ajan ilmastonmuutos ja saasteet. Mutta silti maailma on tuolla ja vain odottaa, että minä vielä joskus lähden sitä katsomaan. Ehkä miehen kanssa keräämme säästöön rahaa ja kun lapset ovat aikuisia, me pakkaamme rinkat selkäämme ja kierrämme maapallon niin ekologisesti kuin pystymme.  Minua himottaisi päästä ainakin Japaniin, Uuteen-Seelantiin, Afrikkaan, San Fransiscoon, Espanjaan ja New Yorkiin. Niin ja Ranskaan pitää päästä vielä monta kertaa. On ne tutu paikat joihin pitää päästä ja sitten on ne ihan uudet.

Minä kun olen tällainen, että vähän kaikki kiinnostaa ja päätösten tekeminen on vaikeaa. Onkohan muilla samoin? Varmaan. En oikein usko, että olen ainut ihminen maailmassa, joka haluaisi saada kokea kaiken. Tai no jos ei nyt ihan kaikkea, niin ainakin paljon. Pitäisikin alkaa harrastaa kokemuksia. Pitääkin miettiä tätä.

- Mitä sä harrastat?

- No mä kerään kokemuksia.

Hmm... kuullostaa aika hyvältä.