Kasvatan Pariisi-kuumettani. En uskaltaisi tehdä niin, ellen olisi vakuuttunut siitä että tämä matka onnistuu. Ehkä muistatte sen joka ei onnistunut. Pariisi-kuumetta on helppo kasvattaa, kun on ollut kaupungissa monta kertaa ja jo kuva jostain sattumanvaraisesta kadunkulmasta saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Oih. Pariisi. Toinen kotini. Tosin esikoispoika tipautti minut maahan, kun puhuimme miehen kanssa siitä, että pääsen taas Pariisiin ja kuinka se on toinen kotini. Hän kysyi: "Ai. Koska sä oot siellä asunut?" No en koskaan, mutta voi se silti olla henkinen kotini. Eikö voikin?

Jos jostain syystä haluaisitte kasvattaa itsellenne Pariisi-kuumeen, niin annan teille nyt vinkin. Löysin ihanan kirjan. Tosin luulen, että saadakseen siitä samanlaisen nautinnon kuin minä, täytyy rakastaa Pariisia yhtä paljon kuin kirjoittaja. Minä rakastan. Pariisia pitää ymmärtää, jotta sitä voi rakastaa. Pariisi ei ole helppo kaupunki, mutta se on juuri sillä tavalla epätäydellinen, että se on miltei täydellinen. Pariisin kuuluu olla vähän ylimielinen ja oman arvonsa tunteva. Silti se on lämmin ja avoin, mutta ei koskaan kerjäävä. Anna Kortelainen kuvaa kirjassa L'air de Paris ainakin minun näkemykseni Pariisista täydellisesti. Minun Pariisini on: "nainen joka on juuri jätetty. Hänen leukansa on vuoroin painuksissa, vuoroin koholla. Kohtelu ei kuitenkaan hänen arvoaan vie, sillä hän tietää arvonsa itse."  Koska Kortelainen kuvaa monessa kohdassaPariisia niin osuvasti, saatte nyt minun valintani osuvimmiksi kuvauksiksi:

Jokaiselle on oma Pariisinsa, ne kasvot jotka tunnistaa aina. Jollekulle se on uuden aallon elokuvien Pariisi: vakuuttunut omasta kiinnostavuudestaan kuin naispääosan oikukas nymfetti, mutrusuinen koketti, joka hakeaa syvällisyyden surumielisestä katseestaan, ikuinen näyttelijätär, jota yleisö palvoo tulisesti hetken kunnes haluaa jo uuden.

Pariisilaisissa itsessään on häämatkalaisten optimismia. Brasseriessa pariisilainen ei arki-iltanakaan mieti yöunensa määrää, vaan haluaa puhua loppuun sinänsä loputtoman keskustelunsa. Hän ei uhraa ajatustakaan viimeiselle metrolle ja pääsee kotiin vaikka kävellen.Mitä varovaisin asukas jhuudahtaa koska tahansa Carpe Diem! Mitä sovinnaisimman oloisessa ihmisessä elää l'enfent terrible. Mitä vilkkain ihminen on yllättävän ujo. Aamu koittaa, kaupunki hiipii hereille ja keskustelut haihtuvat ilmaan, vaikkeivät katoakaan.

Pariisissa mitään ei tule ottaa henkilökohtaisesti, ei Pariisin suopeutta eikä tylyyttä. Mitään siitä ei ole sinällään teoillaan saanut aikaan eikä mitään voi edellyttää.

Pariisi on parenteesi: ihan keskelle, ytimeen ja sydämeen tuleva lisäys. --- Parenteesi on tulkintaa. Se antaa lausutulle repliikille tyylilajin ja äänensävyn. --- Pariisi (näennäisen välinpitämättömästi --- Pariisi (epäluuloisesti --- Pariisi (itsekseen) --- Pariisi (arrogantisti) --- Parenteesi kertoo myös näyttämön tapahtumista, jotka muuten eivät näkyisi draamatekstin kuulokuvassa ja vuoropuhelussa. --- Pariisi (sytyttää filtterittömän tupakan) --- Pariisi (ojentaa posken suudeltavaksi vaan ei koskettavaksi) --- Pariisi (tarttuu käteen vaikka kaikki näkevät) --- Pariisi (piirtää siluetin).

Mustanruskea, vaahtoreunainen tilkkaa keinuu painavan ja paksuseinäisen kupin pohjalla. Hyvää se on harvoin, mutta nautinnollista joka kerta. Kahvin kitkeryys kuuluu siihen maluisaan ja ennen vanhaan savuisaan tilaan, jonka lattialaatat notkahtelevat ja liikkuvat rasahdellen askeleen alla, jonka vessan kierreportaita alas kapuaminen tuntuu laskeutumiselta savupiipun uumeniin, jonka ikkunaan on siveltimellä kirjoitettu aina samat tervehdykset, aina samalla käsialalla. --- Kahvilassa ja kollektiivisessa ateljeessa voi olla hetkittäin täydellisen onnellinen. Todella yksin ja todella yhdessä.

Nämä lainaukset olivat siis ihanaisesta Ismo Kajanderin ja Anna Kortelaisen kirjasta L'air de Paris, Pariisin tuoksu. Suosittelen kaikille, jotka näkevät Pariisin minun laillani. Tämän kirjan voisi melkein hankkia omaan kirjahyllyyn. Sillä saa Pariisin tuntumaan iholla. Kuvat ja teksti tuovat eteen samanlaisen Pariisin. Ei sellaista postikorttikuvaa, vaan sen todellisen, rosoisen kuvan. Ei muuten ihme, että kirja on valittu yhdeksi vuoden 2009 kauneimmista kirjoista. sitä se todellakin on.