Ihan kuin joku vieras olisi ollut Pariisissa ja minä olisin palannut sieltä kotiin. Olin joku toinen. Joku vapaa ja riippumaton joka mietti mitä elämä olisi ollut jos olisin aikanaan valinnut toisin. En tullut siitä surulliseksi. Miten olisin voinut? Elämässäni on niin paljon hyvää ja olen oikeastaan aika onnellinen. Näin taas vain selvästi sen mitä lisää elämääni haluan. Mitä enemmän mietin sitä selvemmin tiedän mitä haluan. En vain uskalla sanoa sitä ääneen. Pitäisi hypätä lentokoneesta ja uskoa, että laskuvarjo aukeaa. Miten siihen muka voisi luottaa?

Tapasin eilen kaksi vanhaa opiskelutoveriani sattumalta lounastaessani kahvilassa. Toinen heistä oli vuorotteluvapaalla ja toinen sairaslomalla. Kummallakin oli vatsahaava. Minä kerroin hymyssä suin olevani työtön, mutta terve ja onnellinen. He näyttivät melkein kateellisilta ja sanoivat, että pysy vain työttömänä. Eikös se mennyt nyt jotenkin väärin päin?

Melkein ostin itselleni mukin, jossa lukee "Virginia Woolf A Room of One´s Own". Olisin pitänyt sitä tavoitteenani. Tai kai voin pitää sitä tavoitteenani ilman mukiakin. Pistän nyt kaiken likoon ja yritän elättää itseni kirjoittamalla. Ehkä vähän sitä ja tätä ja tuota jolla saan rahaa ja sitten paljon omaa aikaa ja omaa kirjoittamista. Minulla ei ole vielä tarinaa, mutta on tarve kirjoittaa ja oppia. Kyllä se tarina tulee jos on tullakseen. On myös mahdollista etten minä ollenkaan kirjoitakaan tarinaa. Onhan sitä muutakin. Mutta jotain omaa sen on oltava, jotain viimeistellympää ja harkitumpaa kuin pelkät blogiröyhtäykset.