Minut pistettiin eilen seinää vasten. Ihan hyvä niin, olin sen tarpeessa. Jokaisella pitäisi olla vähintään yksi ihminen, joka ei kaunistele asioita eikä päästä helpolla. Minä tapasin eilen sen oman ihmiseni. Hän kyseli töistä. Niin tekevät kaikki, mutta hän vaati vastauksia. Niin eivät tee kaikki. Niin ei tee kukaan muu. Tai kyllä oikeastaan, mutta muut ovat liian kilttejä ja lopettavat ennen kuin minä itken. Tämä ihminen sai minut melkein itkemään. Ei se ole hänen vikansa, hän vain kysyi oikeita kysymyksiä joihin minulla ei ollut ei liioin oikeaa eikä väärää vastausta. Minä hätäännyin. Tilanne jossa joutuu koville, ei yleensä ottaen ole hauska, mutta joskus (tai aika useinkin) se tulee tarpeeseen. Joskus asiat pitää kuulla sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin ne haluaa kuulla. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Totuus sattuu.

Olen viimeisen viikon aikana käynyt paljon keskusteluja töistä. Eilinen keskustelu sai minut taas huomaamaan kuinka heterogeenisen ryhmän kanssa yleensä keskustelen asioista. Pitäisi kohdata vähän erilaisia ihmisiä. Erilaisten ihmisten kanssa keskustelu haastaa omat ajatusmallit, samanlaisten ihmisten kanssa keskustelu taas tukee niitä. Molempia mielestäni tarvitaan. Ei kukaan halua olla ajatustensa kanssa täysin yksin, mutta on äärimmäisen tärkeää nähdä myös se, etteivät kaikki vaan ajattele samalla tavalla.

Olen huomannut, että saan ajatukseni virtaamaan parhaiten kolmella tavalla. Ensinnäkin keskustelut muiden ihmisten kanssa ovat inspiroivia ja toisaalta haastavia. Aivot joutuvat raksuttamaan kun omat mielipiteet haastetaan ja ne pitää osata perustella. Joskus keskustelukumppani on niin nopea, että hyvät vastaukset keksii vasta jälkikäteen. Joskus taas keskustelukumppani ei edes halua ymmärtää minun katsantokantaani. Hedelmällisimpiä keskusteluja ovat ne, joissa molemmat jollain tasolla ymmärtävät toisiaan, mutta ovat silti jotenkin eri mieltä, sillä erilaisten katsantokantojen kuuleminen herättää ajatuksia. Keskustellessa on myös mahdollista testata omia ajatuksiaan ja katsoa millaista vastakaikua niihin saa.

Toinen itselleni yhtä tärkeä ja hyvä tapa ajatella on kirjoittaminen. Kun joudun jäsentelemään asiat kirjalliseen muotoon, haastan itse itseni perustelemaan ne. Samalla kun kirjoitan, uusia ajatuksia syntyy ja kuolee päässäni. Koska kirjoittaminen on hidasta, joudun automaattisesti karsimaan osan ajatuksistani ja vain osa jää elämään. Kirjoittaessa myös palaa juuri kirjoittamaansa ja jäsentelee ajatuksiaan näin kirkkaammiksi. Toisaalta jos kirjoitan ajatellen että joku ehkä lukeekin tekstini, joudun tekemään vielä enemmän töitä. Tekstistä kun pitäisi saada kiinnostava, sujuva ja jäsennelty. Ymmärrän, että nämä blogitekstini ovat harvoin mitään edellämainituista, mutta uskokaa tai älkää, osaan myös kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi tai tylsän asialliseti. Osaan jopa kirjoittaa sujuvasti, jäsennellysti ja uskaltaisin väittää että kiinnostavastikin. Tämä blogi nyt vaan sattuu olemaan enemmän sellainen itseilmaisun paikka johon puran ajatuksiani aika tajunnanvirtatekniikalla ja sellaisena se tulee pysymäänkin.

Kolmas ajatusten herättäjä on lukeminen. Sitä ei varmaan kauheasti tarvitse perustella, sillä uskon että aika monilla herää ajatuksia kun he lukevat toisten ihmisten ajatuksia. On se vaan jännä juttu.

Vielä loppuun kerron, että kiitos eilisen keskustelun, avaan vihdoin blogini myös tutuille ja ystäville. Olen viimeiset puolitoista vuotta pitänyt tätä blogia nimettömänä. Syitä on ollut monia ja osa niistä on luettavissa täältä. Nyt päätin kuitenkin tulla kaapista. Ja vanhoille lukijoille uusi esittely. Hei, Olen Pauliina. Olemme tavanneet ja saatat tuntea minut melko hyvinkin nimimerkillä Napaulina.