Eilen olisi ollut paljon asiaa, mutta ei ollut aikaa kirjoittaa. Ja sitten kun vihdoin olisi ollut aikaa, piti mennä nukkumaan, sillä silmiä särki. Oli kiireinen päivä.

Olen tässä miettinyt, että kuinka kiireiseksi oikein aion ensi vuonna ryhtyä. Jotenkin tuntuu, että olen haalimassa itselleni kaikenlaista hommaa ja pelkään nyt että sitä tulee liikaa. Mutta kun homma on kivaa. Homma on politiikkaa. Mutta rajansa kai kivallakin. Ei makiaa mahan täydeltä, tiedättehän. Ja sitä paitsi on tuo perhe. Huomaan hakevani vapautta perheestä vähän liikaa ja vähän liian aikaisin. Vielä olisi lapsilla tarvetta äidille. Äiti on vaan jo antanut aika paljon. Ehkä elämä olisi helpompaa, jos olisi töitä. Olisi se oma juttu jossa olla päivisin, jossa päteä ja parantaa maailmaa (siis missä ihmeen työssä haaveilen olevani joskus - kivaa, haastavaa JA parannetaan maailmaa?). Ehkä jos olisi sellaisessa työssä joka antaa paljon, ei tarvitsisi haalia niin paljon aikaa pois perheeltä. Vielä ei ole kuulunut valituksia, ainakaan paljon. Pitää yrittää pitää tasapaino.

Olen tainnut kirjoittaa ajasta tekstin jota en ole julkaissut. Siinä pohdin ajan tärkeyttä luovuudelle. Sellaista olemisen tärkeyttä, että ajatukset selkiytyvät ja saavat tilaa. Inhoan sanaa inovaatio, mutta kun sitä niin paljon käytetään, niin puhutaan nyt sitten siitä. Me elämme yhteiskunnassa, jossa meiltä ihmisiltä vaaditaan paljon; tehokkuutta, tulosvastuullisuutta jne. Samaan aikaan haluttaisiin, että olisimme innovatiivisia (eli kekseliäitä, ei tuo innovatiivinen vaan kuullosta hyvältä), loisimme uutta ja olisimme edelläkävijöitä. Ja kysymys kuuluukin, että miten tehokkuus ja luovuus saataisiin sovitettua yhteen? Minusta ei mitenkään. Yrittäkääpä itse olla luovia ja ajatella sen kuuluisan boxin ulkopuolelta silloin, kun on kova kiire ja paine. Ei onnistu, ei. Luovuus vaatii assosiatiivisuutta, virikkeitä ja aikaa. Tai näin ainakin minusta. Joillain ihmisillä nyt on niin vilkas mielikuvitus, että he tarvitsevat vain materiaalit sen oman luovuutensa (eli sisäisen maailmansa) purkamiseen. Mutta ne ihmiset ovat harvassa. Suurin osa luovistakin ihmisistä joutuu tekemään töitä keksiäkseen jotain uutta. Nyt huomaan puhuvani luovuudesta ja innovaatioista vähän ristiin. Toisaalta kyse on taiteesta, toisaalta ihan vain keksinnöistä ja ideoista.

Ajan lisäksi tarvitaan tilaa epäonnistua. Arvatkaa vain kuinka moni maailman keksintö on ollut vahinko? En tiedä. Voi olla, että olen väärässä eikä kovinkaan moni, mutta kyllä jotkut asiat vaikuttavat sellaisilta, ettei kukaan ole voinut alun perin juuri sitä asiaa tavoitella. Epäonnistuminen ja kokeileminen ei tietenkään sovi sekään yhteen tehokkuden kanssa.

Itse olen huono epäonnistuja. Inhoan sitä etten onnistu jossain. Mutta ikä ja kokemus ovat opettaneet (Miten niin muuten ikä on opettanut, eikös se nimenomaan ole se kokemus, ei pelkkä ikä?) minulle, että virheet opettavat enemmän kuin onnistumiset. Se on kivinen tie, oppia virheistään, mutta paljon tehokkaampi kuin mikään muu tie. Olen tämän viikon viljellyt laajalti sitä aiemmin pohtimaani riittävän hyvää. Työhuonekaverikin nyökytteli ihan tyytyväisenä, kun mainitsin asiasta. Kunpa hän vielä omaksuisi asian. Riittävän hyvän lisäksi voisi lisätä myös virheiden tekemisen tärkeyden. Tietenkin on eri asia epäonnistua asioissa aina, kuin tehdä muutama virhe, korjata ne ja oppia ja menestyä jatkossa. Mutta yleisesti sanoisin, että virheitä pitäisi sietää enemmän ja epäonnistumisillekin antaa tilaa. Vain sillä tavoin me voimme oppia ja keksiä uutta. J toisinaan virheet ja epäonnistumiset ovat se uusi keksintö.

Jaahas, tuli taas sitten tämmöinen kirjoitus. Väsyttää, mutta on hyvä mieli. Viikonlopun tankkaan itseni täyteen energiaa nukkumalla, halimalla perhettä, tapaamalla ystäviä ja jos ehdin niin lukemalla.