Välillä havahdun tarkastelemasta lasteni kavereiden isiä ja näiden isien suhtautumista lapsiin. Mietin mitä olisin heistä itse lapsena ajatellut. Koska minulla ei ollut isää, oli minun toisinaan vaikea suhtautua kavereideni isiin. He olivat minulle ihastuskauhistus. Ihastuskauhistus on vähän pelottava asia, joka kuitenkin kiehtoo. Kun nyt katselen näitä isiä ja heidän letkeää hassutteluaan tai vaivalloista oloaan kun heidän pitää puhua lapsille vaikka he eivät oikein osaa, mietin millaisen isän olisin lapsena itselleni halunnut.

Olisin halunnut sellaisen isän joka leikkii lasten kanssa, kertoo välillä vähän huonoja vitsejä ja joka tunkee pistävän partanaamansa kiinni toisen ihoon ja tekee ilmapieruja. Olisin halunnut sen isän, joka pitää kuria, mutta lempeästi ja rakastavasti. Sen joka ei suostu ostamaan jokaista barbia jota kinuan, mutta joka pistää merkille mikä niistä kaikista toiveista oli se kaikkein tärkein ja yllättää sitten iloisesti jouluna tai syntymäpäivänä. Itse asiassa olisin halunnut sellaisen isän, kun tiedän minun veljestäni tulevan. Olen nähnyt miten veljeni on lasten kanssa ja tiedän että hänestä tulee hyvä isä. Ehkä hänkin toivoi lapsena samanlaista isää ja on päättänyt olla itse toiveidensa isä. Eivätkö kaikki tee vähän samoin?

Meidän toiveidemme isä vaan ei ole lihaa ja verta. Se isä jota me molemmat kaipaamme vierellemme vielä tänäkin päivänä ei ole todellinen. Siinä isässä ei ole virheitä eikä se ole erehtyväinen. Ei niin kuin oma isämme tai me itse. Siihen toiveiden isään ei oikeastaan pitäisi verrata ketään eikä asettaa odotuksiaan sen varaan. Silloin voi pettyä vieläkin enemmän kuin mitä on saanut siihen erehtyväiseen oikeaan isäänsä pettyä. Toivon, että veljeni ymmärtää olla itselleen isänä armollinen, sitten kun hänestä tulee isä. Muistaa välillä verrata itseään omaan todelliseen isäänsä, ei siihen oman pään sisään luotuun isään. Pitäisi muistaa se oma isä, joka ei ollut läsnä. Se jota emme oikeastaan edes tunteneet. Se joka ei osaa sanoa naisille ei ja joka ei osaa huolehtia sosiaalisista suhteista – edes omiin lapsiinsa. Se joka ei osaa pyytää anteeksi, vaan antaa yhtenä syntymäpäivänä hämillään tukun rahaa ja sanoo, että tässä on niistä menneistäkin syntymäpäivistä – unohdetuista. Pitäisi verrata itseään vanhempana siihen isään, ei siihen epätodelliseen, täydelliseen, joka ei koskaan tee virheitä eikä erehdy. Siihen joka ei koskaan väsy ja jolla ei ole kiireitä töissä. Joka ei koskaan korota ääntään eikä unohda lelupäivää päiväkodissa. Sellaista isää ei ole olemassa muualla kuin meidän päässämme.

Minäkin yritän tehdä samoin ja antaa omalle miehelleni armoa.  Ennen kuin aikoinaan päätimme hankkia lapsia, minulla oli yksi vaatimus tulevalle lasteni isälle: hän ei saa koskaan hylätä meidän yhteisiä lapsiamme, minusta viis. Olin valmis tekemään lapsia mieheni kanssa juuri siksi, että tiesin hänen pysyvän lasteni elämässä, kävi meidän suhteemme miten tahansa. Se oli minulle kaikkein tärkeintä. Vaatimustasoni on tainnut nousta, mutta yritän olla armollinen. Mieheni on hyvä isä, vaikka löydänkin usein kritisoitavaa hänen kasvatusmetodeistaan. Tosin löydän kritisoitavaa itsestänikin. Myönnän sortuvani juuri siihen, että vertaan häntä siihen täydelliseen ja epätodelliseen isään. Se ei ole reilua ja yritän parantaa tapani. Minusta on hämmästyttävää, että mieheni on niin sinut oman isyytensä kanssa, vaikka häneltä uupuu itseltäänkin isän malli. Minusta on ihana nähdä kuinka varmasti hän on oma itsensä isänä ja luottaa siihen, että se riittää. Tällaiselle suorittajalle tekee hyvää nähdä sellaista varmuutta. Kun joku kykenee sanomaan, että minä olen tällainen ja se saa luvan riittää, niin eipä siihen ole paljon lisäämistä tai vastaan väittämistä. Sen kun ihailee vierestä ja toivoo joskus itsekin saavuttavansa sellaisen itsevarmuuden tason. Täydellistä isää ei ehkä ole olemassa, mutta riittävän hyviä kuitenkin.