Aamulla tuntui hyvältä.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Siitä sai voimaa. Tein sen kunniaksi aurinkotervehdyksen. Tein sen toki vähän itsenikin takia, jotta hartiani eivät aina jumittaisi ja päätä särkisi. Kevätaurinko. Ihana lämpö ja valo. Hymy pyrkii väkisinkin kasvoille ja sydämeen.

Mutta sitten tuli pilviä. Ei paljon, mutta harmaita. Luin Julian blogia ja alkoi taas suututtaa. Ja pelottaa. Mihin tässä vielä päädytään? Onneksi joku muukin sentään välittää. Ja vielä yrittää tehdä asioille jotain, vaikka se välillä mahdottomalta saattaa tuntuakin. Voi kun minäkin jaksaisin/ehtisin/uskaltaisin.

Eilen olin sijaistamassa erityisluokkaa jossa oli viisi 12-vuotiasta poikaa. Tuntui pahalta niiden poikien puolesta. Odotukset yläasteelta tuntuivat olevan kovat. Odotukset omalta elämältä tuntuivat olevan suuret. Ja kaiken saavuttamiseksi he olivat valmiita tekemään – eivät mitään. 

Ne pojat uhosivat ja uhosivat. Kai se kuuluu murrosikäisten poikien tapaan. Kai sillä uhamisella on joskus ollut joku merkityskin, joskus historiassa. Nyt he uhoavat ja huutavat, riehuvat ja suuttuvat. Vaikka kilometrien päähän näkee, että syliin ne pitäisi ottaa. Paijata vähän päälaelta ja sanoa, että sä olet hyvä tyyppi, usko itsees.

Yhtenä päivänä kun hain omia lapsiani päiväkodista jäin tapani mukaan juttelemaan pihamaalle yhden päiväkodin open kanssa. (Meillä kestää kotiinlähtö aina kauan, kun äiti jää lörpöttelemään aikuisten kanssa, mutta se on ihan toinen juttu, vaikka suosittelen sitä kyllä kaikille. On ihan hyvä tuntea ihmiset joiden kanssa omat lapset viettävät aika aljon aikaa.) Ope oli ollut edellisenä päivänä koulutuksessa ja siellä oli sanottu, että on suorastaan suotavaa luoda lapsiin tunneside. Että on ihan okei kiintyä näihin hoidettaviin lapsiin. Ja että on ihan okei, että nämä lapset kiintyvät heitä hoitaviin aikuisiin. Minä olin järkyttynyt. Tarvitaanko siihen koulutusta ja lupa, että saa kiintyä lapsiin joita hoitaa päivät pitkät? Siinä tapauksessa minä vaadin, että kirjataan se johonkin lakiin. 

Minun lapsiini saa oikein mielellään kiintyä. Heitä saa jopa paijata ja pitää sylissä. Ja hekin saavat kiintyä hoitajiinsa. Olen oikeastaan vähän pettynyt jos niin ei käy. Ja kun minä silloin tällöin käyn sijaistamassa. Minä haluan välittää niistä lapsista. Yksi päivä on tietysti eri asia kuin viikko tai kuukausi tai vuosi. Mutta jos minä onnistun edes pienen hetken välittämään niistä pojista ja jos he huomaavat sen. Minä olen tyytyväinen.

Nyt aurinko on näköjään päättänyt, etten saa vajota harmaisiin aatoksiin. Se käy väsymätöntä taistelua pilvien kanssa. Istun ikkunan ääressä kirjoittamassa ja juuri nyt aurinko pilkistää pilvien takaa jakaen lämpöään ja ihanaa kirkasta valoaan minulle. Ehkä sekin ajattelee, että jos minä nyt edes pienen hetken onnistun piristämään tuota väsynyttä ihmislasta tuolla maapallolla, sitten olen tyytyväinen.