Tajusin eilen jotain kummallista. Opin itsestäni jotain uutta ja se tuntui hassulta. Minä olen aina tuntenut itseni hyvin. Ja silloinkin kun en ole, olen taatusti ottanut aikaa ja tutustunut. Muutama vuosi sitten koin kriisin, aloin masentua. En pahasti, mutta selvästi. Sain pian apua ja pääsin juttelemaan perheneuvolan psykologin kanssa. Kävin hänen luonaan alle kymmenen kertaa itkemässä ja sitten se oli ohi. Viimeisellä kerralla sanoin, että minä kyllä edelleen haluaisin käydä siellä tai jossain muualla juttelemassa. Minusta tuntui, että oloni oli toki parempi, mutta asioita ei ollut käsitelty, niitä oli hipaistu. Olisin halunnut jatkaa terapiaa, sillä tiedän että minulla on menneisyydessäni käsittelemättömiä asioita jotka vaikuttavat minuun. Mutta mitä sanoi psykologi:

– Olet liian toimintakykyinen.

Ei tullut yllätyksenä. Tiesin että olen hyvässä kunnossa, olisin halunnut kuitenkin varmistaa, ettei uutta romahdusta tule koskaan enää. Toisaalta olin ollut positiivisesti yllättynyt jo siitä, että pääsin ylipäätään ammatti-ihmisen kanssa asioista puhumaan jopa ne kahdeksan kertaa. Tiesin, että resursseista on pulaa ja mielummin haluan, että verorahoilla hoidetaan ihan oikeasti masentuneita ihmisiä, kuin minua ennaltaehkäisevästi. Niin tehtäisiin toki ihanne maailmassani.

Tästä on nyt kolme vuotta, eikä uutta romahdusta ole tullut eikä näkynyt mitään merkkejä että tulisikaan. Olen palannut omaksi itsekseni. Olen edelleen ajoittain mieli maassa, mutta nousen sieltä nopeasti, kolme vuotta sitten en noussut. Uskon edelleen, että minun olisi syytä jossain vaiheessa yrittää päästä terapiaan, vaikka sitten itsemaksettuun kalliiseen. Tiedän että elämässäni tulee uudestaan hetkiä, jotka laukaisevat niitä ajatuksia, joita viimeksi käsittelin.

Viime syksynä otin ilon irti siitä, että olin valmistunut ja jäänyt työttömäksi. Koska en vielä tiedä mikä minusta tulee isona, menin työkkärin ammatinvalintapsykologin puheille. Tein testit ja sitten me tapasimme tunnin sessioilla. Kävimme vastauksiani ja tuloksiani läpi ja joka kerta minä itkin. Tavallaan kävin taas terapiassa. Opin taas itsestäni paljon, tällä kertaa ammatillisesta itsestäni, joka on uinunut jossain vuosia, kun olen räpiköinyt perhe-elämän ja opiskleujen kanssa. Muistin taas kuinka lukiosta päästyäni olin edellisen kerran marssinut ammatinvalintasykologin pakeille. Silloin tein toisenlaiset testit. Ne eivät osanneet silloin kertoa mikä minusta pitäisi tulle isona. Testien jälkeen psykologi sanoi minulle:

– Sinä voit ryhtyä tekemään mitä vain ja onnistut varmasti.

Sinänsä positiivisesta lauseesta ei ollut minun tyhjälle päälleni mitään apua. En edelleenkään tiennyt mitä haluaisi tehdä isona. Olin siis keskivertoa parempi kielellisesti, matemaattisesti ja hahmotuskyvyltäni, mutten tiennyt mikä minusta tulee isona. Olen aina ollut melkein kaikessa ihan hyvä. En huono, en tosi hyvä, vaan ihan hyvä. Ehkä keskivertoa parempi, mutta en missään nimessä huippu. Joku voi olla sitä mieltä, että olen kiittämätön, kun olisin halunnut olla jossain asiassa mielummin tosi hyvä, kuin kaikessa ihan hyvä. Mutta silloin olisin ehkä tiennyt suuntani paremmin.

Kuten aiemmin mainitsin, olen suorittaja. Ja kun yrittää aina tehdä asiat parhaiten, ei ihan hyvä riitä. Mutta eilen siis tajusin jotain uutta itsestäni. Minä pidän haasteista. Siis haasteista! Minä! Ystäväni sen minulle osoitti. Kerroin hänelle, että saan nyt tehdä jotain sellaista, josta viime syksynä unelmoin ja nyt kun teen sitä, se ei tunnukaan miltään. Minunhan pitäisi olla ikionnellinen ja hehkuttaa asiaa kaikille. Ja mitä minä teen? Olen hiljaa. En hehkuta, en iloitse (no ehkä sentään vähän iloitsen), en ole onneni kukkuloilla. Työ on kivaa, mutta helppoa. 

– Se on liian helppoa, sanoi ystäväni.

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin kunnianhimoisena ihmisenä. Enkä varsinaisesti pidä vieläkään. En ole valmis uurastamaan päämääräni saavuttaakseni. En koskaan ole edes tiennyt sitä tarkkaa suuntaa johon  haluaisin kulkea, olen vain ajelehtinut sinne minne kohtalo on vienyt. Mutta onko haasteiden saavuttaminen ja aina uusien haasteiden asettaminen sittenkin jonkin sortin kunnianhimoa? Tätä täytyy miettiä.

Mietintä tapahtuu mökillä, nettipimennossa. Joten täällä tulee lähiviikkoina olemaan hiljaista (ellei se miehen puhelin onnistu toimimaan mokkulana).

Iloista kesää!