Olen nukkunut taas vähän huonosti. Tuntuu, että joka toisen yön nukun hyvin ja joka toisen huonosti. Mökillä nukuin suht hyvin, mutta aamulla heräsin päänsärkyyn kun patja ja tyyny eivät ole parhaasta päästä.

Yön tunteina, semmoisessa kummallisessa horroksessa tulee mietittyä kaikkea kummallista. Toisinaan ajatukset ja unet alkavat sekoittua ja lopputuloksena on todella kummallisia tuntemuksia. Olen miettinyt suhdettani tappamiseen ja sotaan.

Minä en ymmärrä sotaa. En ole koskaan ymmärtänyt. Olen aina uskonut vähän sartrelaisittain, että ihminen tekee itse omat valintansa ja elää sitten niiden kanssa. Suoraan Sartrea lainaten (jos nyt menee oikein)

"Ihminen on vapaa valinnoissaan, muttei valinnoistaan."

Tulkitsen tämän niin, että jokainen päätös jonka teemme, teemme sen itse. Ammunko vai enkö, on oma päätökseni. Se mistä emme välttämättä ole vapaita, on se tilanne jossa joudumme valitsemaan. Eli se tilanne, jossa minua vaikkapa osoitetaan aseella. Jos kädessäni silloin sattuu olemaan ase, teen itse päätöksen ammunko vai enkö, mutta siitä tilanteesta en välttämättä ole vapaa.

No minähän olen aina uskonut, etten tietenkään ampuisi. En minä pystyisi tappamaan. Mutta oikeasti, ihan oikeasti, olisiko se niin? Mistä minä – joka en koskaan ole joutunut pelkäämään henkeni puolesta, en läheisteni hengen puolesta ja muutenkin olen elänyt suojattua ja turvattua elämää – tiedän miten käyttäytyisin oikeasti uhkaavassa tilanteessa? Ja kuka minä siis olen oikeasti tuomitsemaan ketään, joka sellaiseen tilanteeseen joutuu. Enkä minä saa koskaan tietää, joutumatta oikeasti vaaratilanteeseen, johon en tietenkään halua. Olen siis tuomittu elämään tietämättä. Ainoa mitä voin tehdä, on olla liian vahvasti tuomitsematta jotain sellaista, josta minulla ei ole aavistustakaan.

Toisaalta maailmassa tapetaan ihmisiä paljon ja ihan turhaan. Kyse ei aina ole hengissäselviämisestä, vaan jostain paljon turhanpäiväisemmästä. Sellaisen tuomitsen tietysti täysin. Ja ne sodat. Ne ovatkin vähän vaikempi juttu. Eivät nekään ihan yksiselitteisiä ole. Sodat tuntuvat minusta kovin turhilta ja tyhmiltä, mutta mitä jos joku tulisi tänne, haluaisi valloittaa minun maani, vainota minua ja perhettäni ja mahdollisesti kiduttaa tai tuhota meidät? Mitä minä silloin sanoisin sodasta? Olisinko edelleen sitä vastaan? Sitäkään en toivottavasti saa koskaan tietää.

Tällaisia olen miettinyt, yön pimeinä tunteina. Ajatukset tulevat siitä, että olen joutunut selittämään vaikeita ja pahoja asioita pian yhdeksän vuotiaalle pojalleni. Äitiyden parhaita puolia on se, että joutuu itse miettimään asioita, jotka ottaa yleensä itsestäänselvyyksinä. Kun joudun muotoilemaan asioita sanoiksi, selittämään maailmaa, joudun väkisinkin pohtimaan sitä samalla. Ajatteleminen, pysähtyminen ja maailman pohtiminen tekee ihmeen hyvää aina silloin tällöin. Samalla sitä tulee suhteutettua omaa elämää ja omia ongelmia. Ne ovat kuitenkin aika pieniä. Myönnän, että kun talven harmaus iskee päälle, en suostu asettamaan ahdistustani todelliseen mittakaavaan, vaan silloin minun pahaoloni on SUURTA, enkä haluakaan ajatella muuta. Mikään ei ole masentavampaa kuin se, kun joku yrittää pistää minun pahan oloni mittasuhteisiin. Paha olo on suhteellista ja silloin kun tuntuu pahalta, silloin saa tuntua pahalta, oli se maailman mittakaavassa miten vähäpätöisistä syistä johtuvaa. Tässä nyt oikeutan jo etukäteen kaiken talven tuoman kiukuttelun, jonka tulen mitä todennäköisimmin purkamaan tänne.