Taas mietityttää nimettömyys netissä. Olen luonteeltani hyvin avoin ja rehellinen ihminen. Välistä vähän liiankin kanssa. Usein ihan oikeassa elämässä huomaan kertoneeni puolitutuille vähän liikaakin itsestäni. Jälkikäteen saattaa harmittaa. Mutta koskaan ei siitä mitään vahinkoa ole minulle ollut. Itseä vain välillä harmittaa, kun tälläinen lörpöttelijä kertoo itsestään muille paljon, ja sitten ne muut eivät kerrokaan minulle itsestään juuri mitään. Eihän sen niin pidä mennä. Parasta onkin, kun minun lörpöttelyni sulattaa jään ja saan muutkin puhumaan. Joskus tulee puhuttua vaikeista asioista aika helpostikin, kun olen ensin sulattanut sen jään. joskus taas saan ihmiset kertomaan nolojakin juttuja, kun itse en omia hölmöilyjäni juurikaan häpeile. Minä uskon rehellisyyteen. Mutta siis sellaiseen kilttiin rehellisyyteen, jolla ei loukata toista turhalla suoruudella. Minun rehellisyyteni onkin enemmänkin ehkä avoimuutta.

Mutta sitten sitä kuulee kaikenlaista kamalaa ja miettii, että ehkä minä olen ollut vain onnekas. On olemassa se vaara, että avoimuuteni kääntyy joskus minua vastaan, jos väärä ihminen osuu kohdalle. Joku voi käyttää tilannetta hyväkseen. Olen siis ollut todella onnekas. Wiilean blogia lukiessani mietin miltä tuntuisi elää tuollaisessa pelossa, että joku vainoaa? Miten kävisi minun rehellisyyteni ja avoimuuteni, jos joutuisinkin tilanteeseen jossa joudun pelkäämään jotain ihmistä aina vaan? Kyllähän sen arvaa, että muuttuisin itsekin epäluuloiseksi ja ovelaksi enkä paljastaisi sisintäni kovin helposti kenellekään. En minä nytkään kaikkea paljasta, mutta monet asiat ovat sellaisia etten oikein ymmärrä, miksi minun pitäisi jättää niistä puhumatta.

Joskus ihmiset haluavat salata minun mielestäni ihan kummallisia asioita. Eräs ystäväni ei halua kenenkään tietävän, että hän käy terapiassa. Ei siinä mitään, pitäköön salassa, mutta kuinka moni ihminen on jossain vaiheessa elämäänsä käynyt terapiassa? Ja kuinka monen pitäisi? Ja kuinka moni haluaisi, muttei ole varaa, eikä pääse kunnallisella puolella (arvatkaa olenko minä tällainen?)? Meillä kaikilla on tietysti oikeus olla sellaisia kun olemme ja salata ihan miten typeriä pieniä asioita toisiltamme tahansa, jos niin haluamme. En minä voi pakottaa ketään samanlaiseen avoimuuteen kuin mitä itse harrastan, mutta minä pidän avoimuudesta. Kun emme piilottele ja häpeile asioita, voimme keskustella niistä muiden kanssa. Usein on käynyt niin, että jokin vähän minua hävettävä asia jonka kuitenkin paljastan, onkin osoittautunut paljon yleisemmäksi kun olen ajatellut. Tämä koskee nyt erilaisia vaivoja ja masennuksia ja muita.(Huomauttaisin tässä kohden, että salaisuudet ovat sitten ihan oma lukunsa ja muiden slaisuudet varsinkin. Minä puhun nyt omista paljastuksistani, en salaisuuksistani. Kyllä minulta niitäkin löytyy.) Silloin huomaa kuinka turhaa oma häpeä on ollut. Ja miettikääpä kaikki tykönänne, mitä se häpeä oikeastaan edes on. En viitsi ruveta sitä sen tarkemmin tässä pohtimaan, mutta miettikää, onko häpeä koskaan millään lailla tarpeellista? Onko siitä joskus hyötyä? Ja jos keksitte, kertokaa toki minullekin.

Tämä kirjoitus lähti taas rönsyämään, mutta oleellista on siis se, että luonteeseeni kuuluva avoimuus ja rehellisyys joutuu täällä netissä koetukselle. Kirjoitan edelleen mielestäni avoimesti tänne monista ajatuksistani, mutta teen sen näennäisesti nimettömänä. toki kirjoitan itsestäni tänne niin paljon, että minut helposti tunnistaa. Ja jos luulet tunnistavasi, kerropa minulle siitäkin. Olisi hauska kuulla jos joku tuttu olisis sattunut eksymään tänne ja luulisi tunnistavansa minut. Minut varmaan myös helposti pystyy yhdistämään omaan nimeeni, jos oikein etsiväksi ryhtyy. En ole ollut kovin hyvä tässä anonyymiydessä täällä netissä ja pelottavan paljon tietoa kai täältä saa ihmisestä kaivettua. Olen täällä edelleenkin nimettömänä sen takia, etten viitsi tehdä kiusaamistani kenellekään turhan helpoksi. Toki voi miettiä, että ne kaikista pahimmat kiusaajat ja vainoajat eivät varmaan ihan helposta lannistukaan, mutta vältetään nyt edes ne pienet kiusanhenget.