Nyt on pakko jatkaa eilisestä postauksestani. Ensinnäkin kiitos kommenteista. Onnistuin ihan liikuttumaan. Tämä äitiys on välillä niin vaikea juttu ja me kaikki haluamme enemmän kuin mitään muuta, onnistua vanhempina. Ja kun joku tuntematon blogilukija pitää minua hyvänä äitinä, niin minähän haluan uskoa sen ja liikutun. Nyt haluan vielä jakaa kanssanne sen suurimman oivalluksen, jonka itse olen vanhempana kokenut ja jonka myötä olen oppinut antamaan itselleni paljon anteeksi.

Edellisessä kirjoituksessani puhuin täydellisestä lapsuudesta, vaikka oikeastaan kyse oli vain onnellisesta lapsuudesta. Suurin oivallukseni koskeekin täydellisyyttä. Täydellistä vanhempaa ei ole olemassakaan. Teit niin tai näin, aina onnistut tekemään jotain väärin. Minulla on kolme lasta. Millä todennäköisyydellä he ovat niin samanlaisia, että tarvitsevat tasan samanalaisen vanhemman ja samanlaista vanhemmuutta?

Niinpä.

Minulla on eräs ystävä joka muutti heti lukion jälkeen ulkomaille ja jäi sille tielleen. Yksi syy ulkomaille muuttoon oli (tämän sain kuulla muutama vuosi sitten) hänen äitisuhteensa. Hänen oli päästävä pois kyetäkseen itsenäistymään. Äiti jolla oli paljon odotuksia ja mielipiteitä ei auttanut tässä. Tämä ystäväni käy myös terapiassa, sillä hän on koko lapsuutensa kärsinyt siitä, ettei kotona saanut näyttää tunteita. Piti olla hillitty ja huoliteltu ja asiallinen. Tunteista ei puhutt, eikä niitä siis taatustikaan saanut näyttää. Kaikki piti pitää sisällä. Ystäväni kaipasi siis lapsuudessaan sitä, että vanhemmat olisivat näyttäneet enemmän tunteita.

Toisaalta tunnen ihmisiä, jotka häpeävät äitinsä tunteikkuttaa. Äiti itkee ja parkuu jokaisessa kevätjuhlassa ja todistusten jaossa. Ja anna olla jos joku kaveri on kylässä ja katsotaan leffaa ja äiti alkaakin itkeä. Tai joskus lapselle voi olla liikaa ihan vaan äidin iloluontoinen olemus. Pitääkö äidin aina nauraa niin kovaa ja halata kaikki ihmiset läpi? Mitä lapsi tällöin haluaa, että äiti olisi vähemmän tunteikas ja hillitympi.

Kun tajusin ettei yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi olekaan, minä vapauduin. Totesin vain, että virheitä tulee tehtyä ihan varmasti. Mutta kunhan rakastan lapsiani, pidän jalat maassa ja luotan vaistooni, niin sen enempää en pysty tekemään. Kaikella todennäköisyydellä lapset löytävät tekemisistäni aihetta valittaa. Tapahtui se sitten nyt, tai terapiassa vuosien päästä. Mutta suurin lahja jonka voin heille antaa on tunne siitä, että heitä on rakastettu ja tarkoitus on ollut hyvä ja ainakin minä yritin parhaani. Ehkä he sitten terapian jälkeen oppivat antamaan minulle vikani anteeksi.

Ja mitä omaan elämään tulee. Kyllä äidillä ja isälläkin on oikeus omaan elämään. Ei ehkä ihan siinä määrin kuin ennen lapsia. Eikä välttämättä ihan siinäkään määrin, kuin mitä meidän hedonistinen yhteiskuntamme antaa ymmärtää. Kyllä vanhempien tehtävä on ensisijaisesti olla vanhempia lapsilleen. Se on suuri vastuu ja ajoittain taakkakin. Mutta ottakaa nyt ihmiset järki käteen (suurin osa lukijoistani vaikuttaa ihan järkeviltä ihmisiltä, joten tämä nyt vaan on tällainen yleinen kehoitus) ja pitäkää kiinni myös hieman siitä omasta  itsestänne ja parisuhteestanne. Kai sieltä joku kohtuus löytyy?  Oho. Nyt meinaa lähteä mopo ihan käsistä ja paasaus vanhemmuudesta meinaa valloittaa blogini. Jatkan ehkä toiste, tai sitten en. Katsotaan.