Millainen on tavallinen ihminen, tavis? Minusta tulee kirjailija blogissa on käyty mielenkiintoista keskustelua tavallisuudesta ja siitä lukevatko tavalliset ihmiset kirjoja ja jos lukevat, niin millaista kirjallisuutta. Keskustelu herätti minussa kaksi ajatusta. Ensimmäinen ajatus on tuo ensimmäinen kysymykseni tavallisuudesta. Toinen asia, jota yritän nyt teillekin vähän avata, on kysymys kulttuurista, taiteesta, viihteestä ja arvottamisesta. Mielenkiintoisia ja monimutkaisia kysymyksiä joita olen opinnoissani aika paljon miettinyt. Populaarikulttuurin tutkimusta opiskellessa törmää ihan heti määrittelyn ongelmaan. (Itse asiassa kulttuurintutkimuksessa törmää myös määrittelyn ongelmaan, mitä on kulttuuri?) Mitä on populaarikulttuuri? No se on sitä ei korkeakulttuuria. No mitä on korkeakulttuuri? Onko korkea parempi kuin populaari? Jos korkeakulttuuri on hyvin menestynyttä niin muuttuuko se populaarikulttuuriksi? Populaarihan tarkoittaa suosittua. Itse asiassa joillekin kulttuurin aloille on käynyt niin, että ne ovat muuttuneet korkeasta matalaksi kulttuuriksi suosion myötä. Korkeakulttuuriin liittyy mielenkiintoinen ajatus siitä, että sitä pitää jotenkin ymmärtää, jotta siitä voi nauttia ja että se on jotenkin parempaa ja hienompaa kuin populaarikulttuuri. Että vaaditaan jotenkin kehittyneempi maku, jotta voidaan ymmärtää oopperaa, klassista musiikkia tai runoutta. Populaarikulttuuri taas on helppoa ja siksi suosittua. Mutta kun puhutaan populaarikulttuurista törmätäänkin alakulttuureihin ja indieen ja vaikka mihin sellaiseen jota ei olekaan aina ihan helppo ymmärtää, nekin vaativat totuttelua ja kehittyneempää makua. Itse pidän valtavasti ”taide-elokuvista” jotka ovat monien mielestä vaikeita tai tylsiä tai ankeita. Olenkin huomannut, että sen lisäksi että puhutaan korkeakulttuurista ja matala- tai populaarikulttuurista, voidaan eri kulttuurin lajeissa huomata samanlaista jaottelua. No tästä päästään mielenkiintoiseen kohtaan. Mitä sitten on viihde? Eroaako viihde jotenkin populaarikulttuurista? Eikö viihde sitten ole lainkaan kulttuuria, kun ei kerran puhuta viihdekulttuurista? Hmm… Pistää miettimään.

 

Meillä ihmisillä tuntuu olevan luontainen tarve pistää asioita järjestykseen mitata hyvyyttä, nopeutta, korkeutta, parhautta, rikkautta, pituutta tai vaikkapa myyntiä. Ihan mitä vaan, kunhan asiat ovat jossain paremmuusjärjestyksessä. Muka. Mutta onko näin? Kun meitä ihmisiä on kaikenlaisia, niin mitä väliä kaikella tällä yhteisesti määritellyllä paremmuudella on? Emmekö vain voi kaikki pitää siitä mistä pidämme ja sillä hyvä. Ei kaikkien tarvitsekaan pitää kaikesta, kun emme me kaikki ole muutenkaan samanlaisia. Onko sellainen elokuva joka on katsojamenestys mielestänne parempi elokuva kuin sellainen joka voittaa vaikkapa Cannesissa (en ota tähän esimerkiksi Oscaria, kun se on niin amerikkalainen ja Hollywood-painotteinen)? Eikö se tavallaan ole parempi jos se kerran menestyy taloudellisesti paremmin. Mutta toisaalta jos kyse on tusinatuotetusta hömpästä joka on vain uudessa paketissa oleva vanha tarina, niin eikö silloin tavallaan olekin parempi jokin uutta luova ja kuvaukseltaan kaunis elokuva? Vai onko? Minusta tavallaan on. Onko elokuva taidetta, viihdettä vai populaarikulttuuria?

 

Menin nyt tähän elokuvavertaukseen, kun olen sitä asiaa paljon pohtinut. Mutta elokuva on myös vaikea esimerkki, sillä elokuvasta puhutaan sekä taiteena että teollisuutena. Mutta eikö esimerkiksi musiikistakin puhuta näin? Ja miksei muka kirjallisuudestakin voitaisi puhua näin, tai ainakin teatterista tai oopperasta, ovathan nekin ryhmäponnisteluja, aivan kuin elokuvakin. Miksei koskaan puhuta teatteriteollisuudesta? Nyt meni monimutkaiseksi. Pysyyköhän kukaan enää kärryillä? Sitä paisti, kun elämme tällaisessa markkinatalouden vetämässä maailmassa, niin kaikkeahan mitataan rahassa ja taloudellisella menestyksellä? Vai mitataanko? Ja pitäisikö?

 

Henna tuolla aiemmin mainitsemassani Minusta tulee kirjailija -blogissaan pohti siis alun perin sitä, että eikö kirjoja voitaisi enemmän kirjoittaa ns. tavallisille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita hömpästä, seiskasta ja julkkisjuoruista. Että tarvitseeko kirjallisuuden olla niin korkealentoista ja kirjailijoiden niin omissa piireissään jurnuttavia taiteilijoita? Eikö kirjailijakin voisi olla tavis, joka kirjoittaa tavallisista ihmisistä. Minusta voi. Ja pitääkin, jos se on se oma juttu. Mutta saa myös olla sisäänpäin kääntynyt ja omassa maailmassaan elävä, jos se on sitten se oma juttu. Luulenpa, että suurin osa kirjailijoista kirjoittaa niitä omia kirjojaan itselleen, on niin sanotusti ”taiteilija”, uutta luova, omaa juttuaan tekevä ihminen (ainakin jotenkin toivoisin niin tai ainakin uskon, että aluksi on niin). Aika moni taiteilijakin on ihan tavallinen, epävarma ihminen, joka vaan salaa toivoo, että muutkin tykkää siitä omasta tekemisestä. Toki joukkoon mahtuu paljon ja kaikenlaista ja on niitäkin, jotka katsovat toisia nenänvartta alaspäin, jos nämä eivät ole asiaan tarpeeksi vihkiytyneitä tai sivistyneitä. Mutta eikös näin ole joka paikassa? Korkeakirjallisuudessa pätee minusta vähän ne samat lait kuin muussakin kulttuurissa, se vaatii kehittyneemmän maun, kuin helposti lähestyttävä viihdekirjallisuus. Ja kun puhun kehittyneemmästä, en tarkoita välttämättä parempaa. Äh. Tästä meinaa taas tulla tällainen arvolatautunut kirjoitus. Lähinnä halusin herätellä miettimään kulttuuria, taidetta ja viihdettä ja niiden kulutukseen liittyviä määritelmiä ja ongelmia. Jatkan toiste tuosta tavallisuudesta, sillä sekin on mielenkiintoista, miten me joko emme missään nimessä halua olla taviksia, tai sitten nimenomaan sitä väitämme olevamme. Vaikka mikä loppujen lopuksi on tavallista?