On taas tyhmä olo kun en ole saanut tänne mitään kirjoitettua. Olisi taas vaikka mitä sellaista, josta olisi sanottavaa sana jos toinenkin. Puhun nyt maailmanmenosta ja sen sellaisesta. Eilen vietin liian paljon aikaa alzheimeria sairastavan mummoni kanssa. Liian paljon tarkoittaa sitä, että omat hermot eivät oikein tahdo jaksaa juttujen toistelua ja toisaalta sitä, että mummon alakulo tarttui. Eilen illalla ei ollut mikään voittajafiilis. En nyt tiedä miksi olisi pitänytkään, mutta olisi voinut olla ihan hyvä olo kuitenkin. Kirjoitinkin jo tuonne mummo-blogiin siitä, kuinka ahdistavaa on vastata mummon kyselyyn, kun hän kysyy että eikö tämä elämä jo hänen kohdaltaan riittäisi. Olen aivan samaa mieltä. Jo riittäisi, mutta kun ei niin ei. Alan ymmärtää paremmin kuin hyvin sitä, että vanhukset tekevät paljon itsemurhia. Kuka haluaa elää kun kaikesta rakkaasta pitää luopua ja oma kroppakin alkaa alasajaa toimintoja, mieli ja muisti nyt vielä siihen lisäksi? No niitä asioita ei ehkä ihan vielä tarvitse omalta kohdalta miettiä, mutta mummon kohdalla kyllä.

Sitten ahdistaa, kun kuuntelen äitiäni. Hän on ammatiltaan lastentarhanopettaja ja ihan noin maalaisjärjellä sitä voisi ajatella, että hän hoitaa työkseen lapsia. Että ehkä jopa vähän kasvattaakin heitä. Laulaa, leikkii, pitää sylissä ja ulkoiluttaa. Syöttää, nukuttaa ja ON LÄSNÄ.  Mutta käytännössä työ taitaa nykyään olla yhä enemmän papereiden täyttämistä, kokouksissa istumista ja kitkuttamista liian suurissa lapsiryhmissä, liian huonosti voivien lasten ja perheiden kanssa liian vähällä henkilökunnalla ja sillä kuuluisalla liian pienellä palkalla. Kylläpä haluaisin nähdä kokoomus-sedät selviämässä päiväkodin arjesta yhden viikon ajan. Kun joku sairastaa, sijaista ei saa tilata, mutta jollain ihmeen konstilla lapsi-aikuinen-suhdeluku pitää saada näyttämään oikealta. Ja auta armias jos jollekin lapselle tapahtuu jotain silloin, kun suhdeluku ei täsmää. siitä joutuu vastuuseen se ihminen joka on noudattanut sijaiskieltoa. Ja ne herrat haluaisin myös nähdä pukemassa kurahousuja parille kymmenelle hikiselle lapselle, kun sitten yhtäkkiä joku kakkaakin housuunsa ja yhden aikuisen pitää mennä pesemään ja se toinen aikuinen jää yksin (ja se kakkaava lapsihan on tietysti viisi ja kakkaa housuun siksi, että kotona vanhemmat riitelevät, juovat ja vaikka mitä ja lapsi raukka on jäänyt siksi kehityksessä jälkeen tai syy voi olla joku muukin yhteiskunnan kontille laitettava syy). Ja jos vahingossa suhdeluku näyttääkin siltä, että kerrankin aikuisia olisi tarpeeksi lapsiin nähden ja olisi aikaa ja mahdollisuus tehdä jotain erikoista, niin yhden aikuisen pitääkin siirtyä toiseen ryhmään että ne numerot näyttäisivät kauniimmilta. Äh. Ei tästä tule loppua, kun asiaa ja epäkohtia on ihan liikaa. Voisin valehtelamatta jatkaa tilitystä vielä tuntitolkulla ja siinä ajassa kertoisin teille vain ihan tällaisia pieniä lasten etuun nähden ristiriitaisia päätöksiä tai määräyksiä. Räyh, sanon minä.

Olen vuosien varrella kuunnellut lukemattomat kerrat tarinoita huonosti voivista perheistä ja tuntuukin, että yhä enemmän äitini työ on sosiaalityöntekijän työtä. Lasten lisäksi joudutaan myös hoitamaan perheitä. Heitänkin ilmaan ajatuksen sosiaalivirastoon. Eikö päiväkodeille pitäisi nimittää omat sosiaalityöntekijät, jotka voivat ohjata näitä väsyneitä perheitä oikeisiin osoitteisiin apua saamaan? Eikä niin, että päiväkodin työntekijät soittelevat terveyskeskukseen, lastensuojeluun ja ties minne, jotta perheet sitä paljon tarvitsemaansa apua saisivat. Minusta on hienoa, että päiväkodin työntekijät auttava apua tarvitseviat, mutta kaikki se aika on poissa niiltä lapsilta joita heidän pitäisi hoitaa. Ja huonosti voivia perheitä on ainakin joillain aluiella yhä enemmän. Minusta apua tarvitsevat olisi hyvä kohdata helpossa paikassa jossa he muutenkin koko ajan asioivat. Päiväkodissa myös nähdään ja tiedetään perheistä aika paljon. Lapset kun reagoivat aika herkästi pahaan oloonsa.

Vielä tästä päiväkotiasiasta, tosin tämän voisin laajentaa lukemattomiin muihinkin kaupungin yksiköihin. Markkinatalous ei sovi kaikkkiin paikkoihin. Numerot, täyttöasteet ja käyttöasteet, erilaiset prosentit ja suhdeluvut eivät vain kerta kaikkiaan sovi kaikkeen. Niin kuin nyt esimerkiksi lastenhoitoon tai sairaidenhoitoon tai moneen muuhunkaan palvelua tuottavaan yleishyödylliseen hyvinvointiyhteiskuntaamme ylläpitävään yksikköön. Ne eivät kuvaa kaikkia asioita oikein. Onko sitä ihan tosissaan pelattava tätä peliä noilla numeroilla? Tilastotiedettä tehdessä jos missä olen oppinut, että luvut eivät itsesssän kerro meille mitään. Niitä on osattava tulkita ja ottaa erilaisia asioita huomioon. Lukujen takana voi olla mitä yksinkertaisimpia selityksiä, mutta päätökset tehdään numeroita tuijottaen. Annankin suuret kiitokset Helsingin kaupungin opetuslautakunnalle, joka kävi viime talvena Pajusen lakkauslistalla olevissa kouluissa paikan päällä. Siis koko lautakunta kiersi joka ikisen koulun joka listalla uhattiin lakkauttaa tai yhdistää. Ja mitä olen kuullut, niin niissä numeroissa jos jossain, oli hirvittäviä virheitä. Pisteet siis opetuslautakunnalle!

No meni taas ihan politiikaksi. Mutta kun alkaa tas jurppia tämä maailman meno. Varoitan rakkaita lukijoitani, että minulla on työn alla Rosa Meriläisen Valtio, siis se kirja, Rosa ei ole perustanut omaa Valtiota;), joten tämä politiikka on nyt aika pinnalla oleva aihe. Onneksi katoan juhannuksesta mökille muhimaan näitä ajatuksiani. Meillä ei onneksi ole mökillä nettiä, mutta yritän kuin yritänkin kirjoittaa ajatuksia auki ja julkaista niitä sitten kun ehdin. Mutta voi olla, että sen sijaan että kirjoittaisin, istunkin laiturin nokassa katsellen auringossa kimmeltäviä laineita jotka liplattavat rantakiviin. Ah.