Heti kun menee sanomaan jotain yhtään mistään, niin saakin törmätä ihan vastakkaisiin näkemyksiin toisaalla (ja täälläkin). Monimutkainen lause, tiedän. Kävi näet niin, että eilisen postaukseni jälkeen törmäsin blogikirjoitukseen joka ei ollutkaan kanssani samaa mieltä downshiftingistä. Tai oikestaan oli monessakin kohtaa, mutta inhosi asian muuttumista trendiksi. No siinä olen kyllä samoilla linjoilla. Trendit on ihan tyhmiä. Hyväkin asia menee jotenkin pilalle jos siitä tulee trendi ja itse asia unohtuu, kun kaikilla on niin kiire olla trendikkäitä. No törmättyäni tähän blogitekstiin törmäsin myös ihmisiin joilla ei ole mitään tarvetta downshiftata elämäänsä. He ovat ihan tyytyväisiä siihen sellaisena kuin se on – työn ja perheen yhdistelmä toimii.

Mukavaa että joillain toimii. Pisteet heille. Mutta minulla ei toimi, asioita on liikaa, tai olisi jos olisin töissä. Mihin minä oikein kuvittelen downshiftaavani – työtön? Ei työttömänä oikein ole sitä alaspäinajon mahdollisuutta. Itse asiassa minulla ei olekaan tarvetta päästä tästä yhtään hitaampaan tai kohtuullisempaan vaan minua pelottaa se arki joka minua odottaa kun saan töitä. Ja siis sellaisia töitä joissa mahdollisesti on työajat. Olen viimeksi ollut sellaisissa töissä neljä vuotta sitten ja silloinkin vain puolipäiväisenä. Olen viettänyt suurimman osan aikuisikääni opiskellen tai tehtaillen lapsia. Minua pelottaa. En viitsi pitkästyttää teitä sillä mitä kaikkea arkeeni kuuluu, mutta siihen kuuluu paljon. Kolme lasta, iso koti, dementoitunut mummo, suku, kissa, harrastukset (niin omat kuin lastenkin), paikallispolitiikka ja siihen liittyen yhteisöllisyys. Tässä luettelin siis teille vain pienen murto-osan sellaisista tekijöistä jotka aiheuttavat elämääni yhtä sun toista toimenpidettä, osa päivittäin osa harvemmin. Jos teillä ei ole kolmea lasta ja yhteisöä johon kuulutte, niin ette ehkä osaa kuvitella mitä kaikkea pientä ja suurta sellainen ihmisen elämään tuo. Luetteloja rakastavana ihmisenä jatkan pienellä esimerkkiluettelolla:

  • märkiä sänkyjä joiden lakanat pitää pestä (tätä tapahtuu toistuvasti)
  • lääkärikäyntejä erilaisiin vaivoihin
  • läksyjä joita tehdään h-i-t-a-a-s-t-i
  • vientiä ja tuontia harrastuksiin
  • kasvattamista
  • siivoamista, sillä hiekkaa ja kuraa on koko koti täynnä
  • ruoan kantamista kaupasta kotiin
  • ruoan valmistusta ja lasten kiukuttelua siitä, että laittoi ruokaan sipulia
  • kaverisynttäreitä jossain korvessa Huimalassa jonne pitää ajaa autolla sen sijaan, että lapsi itse kävelisi kaverille naapuriin
  • tympeitä kokouksia koulun muiden vanhempien (lue äitien) kanssa, riitelyä siitä mitä yhdessä kerätyillä rahoilla tehdään, riitelyä siitä miten rahaa yhdessä kerätään
  • syyllistämistä ja syyllistymistä
  • toistuvia keskusteluja kun vastapuoli ei a) muista mitään viittä minuuttia pidempään b) opi vaikka kuinka jankkaisi c) kuuntele kun sille puhutaan
  • ainainen rahapula, kun mies oli ensin yrittäjä joka tietysti sai (jos edes sai) aina viimeisenä palkan ja koska joku ei saa töitä, joiden saamista pelkää kun koko tämä työmäärä pitäisi jaksaa hoitaa sen työajan jälkeen
  • ai niin se parisuhde, no sitä hoidettiin lomalla

Joten kyllä, minä haluaisin koko yhteiskunnalta sellaista kohtuullistamista. En tarvitse paljon rahaa, mutta rahapula on ahdistava ja syö miestä ja naista ja parisuhdetta ja mitä kaikkea vielä. Kaipaan pehmeämmän yhteiskunnan jossa ymmärretään, että minä elän niitä kuuluisia ruuhkavuosia ja että elämä on silloin aika hektistä ja rankkaakin. Ja ei, meidän lapsillamme ei ole kovin montaa harrastusta ja nekin vähät ovat ihan lähellä jotta tämä paletti pysyisi mitenkään kasassa. Ja kyllä, äidin pitää saada parantaa maailmaa myös politikoimalla. Tällainen tyhjien sanojen sanominen tai näpyttely ei riitä, niitä aktiivisia toisinajattelijoita on ihan liikaa. Pitää venyä itse jos haluaa maailmasta paremman paikan.

Ai niin ja sen toisen blogitekstin kommenteissa heräsi epäilys, että ne (me) downshiftaajat olemme vain niin hukassa omassa elämässän (/mme) että kuvittelevat hitaan, löysän ja laiskan elämän tuovan heidän (meidän) elämäänsä (hei en mä jaksa näitä päätteitä tänne laittaa, laittakaa ite) jotain kummallista sisältöä. Okei. Voin myöntää että olen hukassa elämäni kanssa, mutta tiedän että hitaampi elämä tuo sisältöä tosi hyvin. Sen näin ja koin kesällä. Elämä tuntui mielekkäämmltä kun ei tarvinnut paahtaa tuhatta ja sataa ja yrittää muistaa miljoonaa asiaa. Eli olen edelleen samaa mieltä kuin aikaisemmin. Haluan kohtuullisen ja leppoisan elämän. Mutta olipa mukava miettiä tätä asiaa hetki jonkun toisen silmin.

P.S. Tuli siellä kommenteissa ihan järkeviäkin pohdittua ja ovathan verorahat ihan ajatuksia herättävä ongelma. Eli ihan asiallinen keskustelu sinänsä. Vähän vaan toisenlainen kuin mihin olen tottunut kun luen enimmäkseen jotain Vihreää lankaa ja Onnellisuusmanifestejä.