Kotona jälleen. Ei tullut yhtään ikävä. Ei ehtinyt. Saavuin lauantai-iltana ja sunnuntai meni matkakrapulaa potiessa. Tiedättekö sen tunteen kun ei olisi halunnutkaan vielä tulla kotiin, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Sen tunteen, kun loma on ohi ja arki alkaa. Sen kammottavan tunteen mahanpohjassa, että kaikki se mitä tunsin lomalla ollessani oli vain lomatuntemuksia. Että se todellinen elämä on täällä ja tässä ja se ei aina olekaan kivaa. Ja että Pariisi jäi ja minä lähdin. No, nuo tuntemukset koin sunnuntaina ja nyt en edes muista missään ikinä olleenikaan. No ei ihan, mutta eipähän myöskään ahdista. Sen tajusin, että Pariisiin on päästävä sopivin väliajoin. Kuuden vuoden tauko on liikaa. Ja Pariisiin pitäisi päästä vähän pidemmäksi aikaa olemaan, sillä viikossakin tulee kiire eikä sitä oikein osaa pysähtyä.

Pariisissa mieleeni nousi monenlaisia ajatuksia, mutta koska en viitsi kiusata teitä niillä loputtomiin, yritän tunkea tähän postaukseen niitä oikein urakalla. Tunnustan heti alkuun, että rakastan Ranskaa ja Pariisia. Se on jotain sellaista jota en osaa selittää, sillä ranskalaiset ja Pariisi ovat täynnä virheitä. Minä olen rakkauteni Ranskaan perinyt jo äidinmaidossa, joten rakkauteni on sellaista pyyteetöntä ja kaikki virheet ohittavaa sorttia. Rakastan Ranskaa niin kuin rakastetaan perheenjäseniä; ehdoitta, virheineen päivineen ja niin ettei kukaan muu saa osoittaa niitä virheitä, sillä ne ovat osa sitä rakkautta ja vain minulla on oikeus arvostella läheisimpiäni. Jos siis inhoat Pariisia, niin ei kannata jatkaa lukemista.

Huomioita Pariisista:

• Lähes kaikkien brassierieiden tarjoilijat olivat keski-iän ylittäneitä miehiä. Heillä oli ammattiylpeys ja ammattitaito, tosin siihen kuuluu tietty nenäkkyyskin. Heillä oli aina asiaankuuluva vaatetus ja pitkä esiliina. He toimivat aina reippaasti ja varmasti ja käyttäytyivät kuin omistaisivat paikan tai ainakin sen pöydät.
• Ranskalaisilla, tai ainkain Pariisin keskustan asukeilla on mitä anteeksipyytelemättömin olemus, kaikilla. Naiset ovat aina tyylikkäitä, vaikka kun tarkemmin katsoo, on tyylikkyys ehkä sittenkin enemmän asenne, kuin varsinaista tyylikkyyttä. Naiset näyttävät asussa kuin asussa siltä, että eivät ole erityisesti valinneet juuri näitä vaatteita tänään päälleen, vaan ne nyt vain sattuivat osumaan kaapista käteen. Tämä pätee siis niin trikoisiin ja t-paitaan kuin hienoimpiin korkkareihin ja silkkimekkoihin. Samalla tavalla he kulkevat sen näköisinä, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa se miltä he näyttävät tai mitä muut heistä ajattelevat. He ovat joka tapauksessa täydellisiä. Sellaista tervettä itsetuntoa ja ylpeyttä kaipaisin lisää istelleni ja meille suomalaisille. Niin ja ne naisethan näyttävät suurimmaksi osaksi jumalaisilta.
• Miehissä taas löytyy sellaista rentoutta, joka suomalaisissa miehissä näyttäisi päälle liimatulta. Tiedättehän, huivi kietaistu rennosti kaulaan vaikka muuten on puku päällä. Tai puvun takin liepeet tuulessa viuhuen, kun ajetaan skootterilla pitkin bulevardia. Ja ne miesten silmät ja katseet. Auts. Myönnän että olen varmaan aika helppo, mitä tulee ranskalaisiin miehiin. Vähän pilkettä ja tuiketta ruskeissa silmissä ja tämä tyttö on ihan myyty. Olen joskus kirjoittanut ylös tällaisen Yves Montandin lainauksen: Pariisissa on nuoren naisen kannalta vain kolme hengenvaarallista asiaa: nuoret miehet, keski-ikäiset miehet ja vanhat miehet. Kun kerroin sen äidilleni, hän totesi hetken terassilla istumisen jälkeen, että sanonnassa taitaa olla perää. Nyt herääkin kysymys, että ovatko pariisilaiset miehet vaarallisia sen takia, että he yrittävät iskeä naisia, vai siksi etteivät naiset vaan kerta kaikkiaan pysty vastustamaan heitä? Sillä jos totta puhutaan, eivät miehet Pariisissa ole yhtään sen mahdottomampia kuin muuallakaan, itse asiassa eivät ollenkaan pahoja. Mutta heidän silmänsä tuikkivat ja he saattavat kevyesti flirttailla kaikkien kanssa ja se voi sellaiseen tottumattomalle suomalaisnaiselle olla melko vaarallista. Mutta älkää pelästykö. Tämä oli vain huomio, en kokenut lomaromanssia Jean-Paulin kanssa. Myönnän silti vähän ihastuneeni yhteen hotellimme portieeriin. Ihastuminen ilmeni niin, että melkein punastuin kun pyysin häneltä huoneemme avainta. Hänen silmänsä olivat niiin lämpimät, tutkivat ja kutsuvat ja tuikkivatkin vielä niin ihanasti, että minun piti kääntää katseeni pois kun en tiennyt miten päin olla.
• Ihmettelen syvästi sitä, että missä ihmeen välissä ne pariisilaiset töitä tekevät. Hotellimme vieressä oli koulu johon vanhemmat toivat aamuisin lapsensa. Puolen päivän aikaan he hakivat lapset kotiin syömään ja palauttivat jossain välissä takaisin. Veikkaisin että 13-14 välillä. Koulupäivä oli kuitenkin ohi jo 16-17 ja vanhemmat hakemassa lapsiaan. No myönnetään, että Ranskassa kotiäitikulttuuri elää paljon vahvemmin kuin meillä Suomessa, joten se ehkä selittää tällaisen systeemin mahdollisuuden. Mutta entäs ne kahviloissa lounastavat työläiset, joilla ei ollut kiire mihinkään? Ja sitten nämä samaiset työntekijät jaksoivat lakkoilla ja osoittaa mieltään, kun heidän eläkeikäänsä oltiin nostamassa. Muutenkin ranskalaisetn asenne työntekoon tuntui paljon terveemmältä, kuin meidän suomalaisten tehokkusajattelu. Työntekijät tuntuivat olevan töissä omia itsejään ja pitävän röökitaukoa tai juttelevat työkaverin kanssa vaikka asiakas olisi juuri tarvitsemassa heitä. Töissä ei tehty vain töitä, vaan se oli myös sosiaalisen kanssakäymisen paikka. Asia joka työ- ja kustannustehokkaassa Suomessamme tuntuu välillä unohtuva.
• Mielenosoitus oli muuten sinänsä näky. Kun Pariisissa asuu ihmisiä ihan vaan vähän enemmän kuin meitä asukkaita on koko Suomessa, niin miekkariinkin riitti porukkaa ihan kivasti. Arviot osallisujistakin voivat heittää useilla kymmenillä tuhansilla. Ja mielenosoitus näytti siltä, että kaikki vaan halusivat osallistua osallistumisen vuoksi. Sekin mitä vastustettiin tuntui vähän vaihtelevan. Osa osoitti mieltään eläkeiän nostoa vastaan, osa Sarkozya vastaan ja osa ilmaisi vain tyytymättömyyttään yhteiskunnan tilaa ja suuntaa kohtaan.
• Esteettömyys on ilmeisesti sana jota ranskalaiset eivä lainkaan tunne. Metro on hyvin toimiva ja kelpo kulkuväline sellaiselle joka jaksaa kävellä pitkiä käytäviä ja nousta ja laskeutua rappusia (huom. ei liukuportaita vaan rappusia). Ei puhettakaan hisseistä, paitsi joskus harvoin, ei puhettakaan esteettömyydestä tai helppokulkuisuudesta. Tästä seurasi muuten se, että parivuotiaita pariisilaislapsia riepotettiin kaupungilla kädestä ja kävelytettiin. Tai sitten oli käytössä korkeintaan rintareppu tai helposti taittuvat sateenvarjorattaat.
• Ja sitten eräs huomio itsestäni. Olen niin ankara itselleni omassa arjessani, että puolet loman helposta olosta olisi saavutettavissa sillä, etten suorittaisi maailmanparannusta koko ajan. Maailmantuskani on jollain tavalla helpotettava ja minun opittava kohtuullistamaan syyllisyyteni. En halua heittää pyyhettä kehään ja lopettaa tiedostavaa kuluttamistani, mutta syyllisyyden on loputtava ja minun keskityttävä nauttimaan elämästä. Nyt kun vielä löytäisi senkin kultaisen keskitien.