Istuin ystävän kanssa tänään lounaalla. Ystävä kiteytti yhteiset ajatuksemme hyvin: "Kyllä nimenomaan perheenäideillä pitäisi olla sellainen työ, että siitä saa itsekin jotain. Jätetään muille sitten ne sellaiset työt joita vaan raadetaan". Ystävä tarkoitti tällä sitä, että meillä molemmilla on ollut perheen kanssa aika rankkaa. Ystävällä paljon rankempaa kuin minulla, eikä meistä kummallakaan oikeasti mitään vakavaa. Perheet vaan ovat aika rankkoja ja lasten kasvattaminen melkoisen voimia vievää puuhaa – raatamista jopa. Arki ei ole juhlaa, raha on jatkuvasti tiukalla ja yhdenkin lapsen pienikin ongelma voi kaataa koko huolella laaditun korttitalon. Elämä on ja sitä rataa. Ja sitä ystävänikin yritti siis sanoa, että koska perheellisten ihmisten elämä on sellaista raatamista, olisi se oikeus ja kohtuus, että edes töissä pääsisimme toteuttamaan itseämme. Eikö kuullostakin reilulta? Joku voi tietysti olla jotain toista mieltä ja mielelläni minä antaisin meidän kaikkien toteuttaa itseämme töissä, mutta apus, minä nyt ainakin.

Olen sellaisessa kummallisessa välitilassa, etten oikein itsekään tiedä mitä tapahtuu. Tai oikeastaan pitkästä aikaa tiedän tasan tarkkaan mitä tapahtuu. Olen kolme kuukautta harjoittelussa. Ja jos harjoittelussa on tylsää, minulla on seuraavat kolme kuukautta tylsää. Jos harjoittelussa on kivaa, minulla on seuraavat kolme kuukautta kivaa. Ja jos harjoittelun aikana näyttää siltä, että meinaa olla tylsää, aion taatusti avata suuni ja vaatia jotain kivempaa, sillä kolme kuukautta on pitkä aika. Työtoverini ovat kilttejä. Alan ymmärtää mikä kiltteydessä näyttäytyy muille ongelmallisena. Liika kiltteys saa aikaan sen, ettei toiselle osata antaa tehtäviä ja sitten se toinen tylsistyy. Olen viikon tylsyyden jälkeen avannut suuni ja saanut jotain tehtävää. Jokainen minulle annettu tehtävä on annettu minulle anteeksipyydellen ja moneen kertaan on varmisteltu, ettei minulla ole mitään muuta hommaa tai kiire. No ei ole ei, joten tänne vaan. On olemassa raja siinä onko ihminen kiltti vai liian kiltti. Itse opettelen olemaan riittävän kiltti, mutta tarpeeksi itsekäs.

Olen viime päivinä erehtynyt lukemaan netissä käytäviä keskusteluja. Niin ei missään tapauksessa pitäisi tehdä. Luin Osmo Soininvaaran sinänsä oivallisen kolumnin ja sen yli 100 kommenttia (musta on Soininvaaran blogia lukiessa kehkeytynyt varsinainen fani, suosittelen kaikille). Okei, en lukenut kaikkia kommentteja, mutta yritin kyllä kovasti. Ja siinä tein siis virheen. Miksi ihmeessä haluaisin lukea lähes 100 kommenttia joissa vastustetaan minun mielestäni ihan osuvaa kolumnia? No kun yritin ymmärtää. Yritin kovasti ymmärtää niitä ihmisiä jotka ketoivat miksi ennen vihreitä äänestäneet ihmiset äänestäisivät nyt persuja. Tai miksi vihreät ovat väärässä ja persut oikeassa. Tai miksi Soininvaara kutsui persuja päähänpotkittujen puolueeksi ja miksi se ei sitä ole tai on. Tai miksi muukalaisviha ei ole muukalaisvihaa, paitsi silloin kun se on muukalaisvihaa. Oma ongelmani on se kummallinen järjen ja tunteen liitto, johon perustan omat päätökseni elämässä. Yritän niin kovasti aina ymmärtää kaikkia, että oikein pahaa tekee. Ja pahaa tekee nimenomaan silloin kun en pysty ymmärtämään. Silloin se tunne tulee voimakkaasti esiin ja alkaa ahdistaa. Miten kukaan voi ajatella noin? Rakas vakiokommentoijani Zim kritisoi minua aiemmassa kirjoituksessani, kun kuulemma haukuin rivien välissä persujen äänestäjiä tyhmiksi. Jäin miettimään. Voi olla että rivien välistä oli luettavissa jotain, mutta ei se tarkoituksellista haukkumista ollut. Kun en tajua en tajua ja silloin on vaikea sanoa toisia kovin fiksuiksikaan. Miten sitä pitäisi sitten kirjoittaa jostain sellaisesta joka ei omasta mielestäni ole oikein ja jonka suosiota en pysty ymmärtämään? Haluaisin ihan vilpittömästi osata kritisoida korrektisti, mutta niin etten täysin hampaattomaksi ryhtyisi. Siinäpä pulma. Tätä täytynee miettiä vielä tarkemmin. Ja tiedostan toki, että aina joku suuttuu, että se kiltin ja liian kiltin raja on siinä, että se liian kiltti yrittää miellyttää kaikkia, niitäkin joita ei voi miellyttää. Kyse onkin nyt siitä, ettei turhia suututtaisi, vaan pelkästään aiheesta ja silloin kun niin on tarkoittanut.