Olen itkupilli. Itken aina ja kaikesta.

Itken ilosta, surusta, kiukusta ja varmaan ihan mistä vaan.

Kun olin koulussa, ala-asteella, minua kiusattiin itkemisestäni. Itkeminenhän on siitä herkullinen kiusaamisen aihe, että kiusaaja saa palkinnon heti – kiusattu itkee. En kokenut kiusaamista kovin pahana, sillä luokan pojat kiusasivat minua ja tytöt puolustivat minua. En siis ollut asian kanssa kovinkaan yksin. Opin jopa nauramaan omalle itkemiselleni ja siitä tuli luonteva osa minua. Tai luontevuus riippuu edelleen vähän tilanteesta.

On ihan eri asia itkeä tiukassa työpalaverissa turhautumistaan (tehty) tai ventovieraille jotka valittavat lasten kiukuttelusta uimahallissa (tehty) tai lapsille omaa väsymystään (tehty) tai elokuvissa, kirjaa lukiessa tai television saippuaoopperalle (tehty, tehty, tehty) tai vain pahoitettua mieltään, kuollutta sukulaistaan tai riitaa miehen kanssa tai pelkkää itkemistä itkemisen vuoksi (kaikki tehty).

Teinivuosinani itkin paljon. Olen aina olut ihminen, jolle itku kasaantuu. Aluksi en itke juuri mitään. Sitten alkavat surulliset ja koskettavat tarinat itkettää. Sitten tulee se vaihe kun tunnen palan kurkussani suuttuessani ja lopulta ei tarvita kovinkaan paljon kun itken hurjasti. Olen saanut kohtuuttomalta tuntuvia itkukohtauksia ihan mitättömistä asioista, kun itkumittani vaan on sattunut tulemaan täyteen.

Eniten minua itkemisessäni ärsyttää se, että tken suuttuessani. Se vie vähän pontta vakuuttavalta kiukultani. Tai vaihtoehtoisesti se lisää sitä. Kyllä minut tosissaan otetaan, kun huudan ja raivoan ja itken – kaikkea samanaikaisesti. Ennen ajattelin, että inhoan herkkää itkemistäni. Tunnen olevani vahva ihminen ja itkeminen tulkitaan usein heikkoudeksi. Nykyään ajattelenkin olevani tunteikas ihminen. Minä reagoin voimakkaasti erilaisiin tunteisiin. Minä myös nauran ja ihastun, suutun ja jännitän voimakkaasti. Jotenkin sitä vaan kiinnittää huomionsa usein omiin negatiivisiin tunteisiin, kuten kiukku tai suru. Vaikka en minä enää pidä itkemistä negatiivisena asiana. Se on vain osa minua ja sen kanssa pitää osaa elää. Välillä toivoisin, etten reagoisi asioihin niin voimakkaasti, varsinkin työasioissa sitä toivoisi tyyneyttä. Mutta olen oppinut ajattelemaan, että minä olen minä – töissä ja kotona. En minä miksikään muutu, vaikka olen töissä. Toki itken eri tavoin kotona ja töissä ja työpaikalla yritän välttää itkemistä, kotona en niinkään.

Toissailtana katsoin Greyn anatomiaa ja itkin vuolaasti. En tiedä oliko jakso surullinen, mutta minun itkumittani oli tullut täyteen. Tästä on ollut viitteitä jo pari päivää, olen tirauttanut muutaman kyyneleen jo useana iltana kultani olkapäätä vasten. Keskiviikkona sanoinkin hänelle, että olisi pitänyt kaivaa itkuvarma elokuva ja itkeä kaikki pahaolo pois. Kun ei minulla ollut mitään varsinaista syytä itkeä, kunhan itketti. Silloin on hyvä ottaa joku elokuva, josta tietää sen itkettävän (minulla se on Kolme väriä Sininen), varata viereen suklaata ja nenäliinoja ja itkeä kaikki pahaolo pois. Sen jälkeen voi taas aloittaa alusta itkumitan täytön.