Elämä kuljettaa minua. Annan virran viedä ja katson mihin päädyn. En suunnittele ja mieti asioita pitkälle tulevaisuuteen. Tapahtuu mitä tapahtuu. Jos elän kunnolla ja uskon, että kyllä kaikki selviää, niin kyllä kaikki selviää. On ainakin tähän mennessä selvinnyt. Uskon siihen, että jos pidän positiivisen mielen ja avoimen elämänasenteen, selviydyn kaikesta mitä elämä eteeni tuo.

Minä en usko jumalaan. En ole koskaan uskonut. En kuulu kirkkoon, eikä minua ole kastettu. En ole käynyt rippikoulua, en edes uskonnontunteja. Mutta kävin elämänkatsomustiedon tunnit koulussa ja siellä tuputettiin kaikkia maailman uskontoja aina kristinuskosta, islamiin ja taolaisuuteen. Jossain vaiheessa tuli olo, että uskoa piti. Ihan sama mihin uskot, kunhan uskot. Minä en uskonut.

Teinivuosinani käytin paljonkin aikaa jumaluuden pohtimiseen. Tulin siihen tulokseen, että minä en osaa vain uskoa jumalaan, tarvitsen todisteita. Noh, niitähän nyt ei ole, eikä se kai se juttu olekaan. Mutta minua häiritsi varsinkin kristinuskossa (jonka kuitenkin parhaiten tunnen) se, että vaikka eläisin kuinka hyvän elämän ja kohtelisin muita ihmisiä hyvin ja olisin kuinka hurskas tahansa, minä joutuisin helvettiin – ikuiseen tuleen. Ja tämä kaikki vain siksi, etten usko jumalaan. En halunnutkaan uskoa sellaiseen jumalaan, joka ei arvosta hyvin elettyä elämää. Jumalaan, joka olisi valmis minulle kuolinvuoteellani antamaan anteeksi vaikka mitkä synnit, jos vain anoisin anteeksiantoa, katuisin ja uskoisin. Tärkeintä tuntui olevan uskominen.

En ole enää vuosiin pohtinut jumalaa ja uskonasioita, sillä elämä on ollut niin täyttä, ettei ole ehtinyt eikä ole ollut mitään tarvetta harrastaa sellaista itsetutkiskelua (muunlaista kyllä). Elämä on kohdellut minua ja perhettäni hyvin. Eniten minua ovat maailman eri uskonnoista aina kiinnostaeet Aasian uskonnot, varsinkin buddhalaisuus. En kaipaa jumalia joita palvoa, vaan sisäistä rauhaa ja hyvää elämää. Mutta koska olen sen kaiken saavuttanut (okei, en ehkä aina sisäistä rauhaa) ilman sen suurempia pohdintoja, en ole vaivautunut miettimään asioita. 

Enkä edelleenkään mieti, mutta olen alkanut uskoa johonkin. En tiedä miksi sitä kutsuisin, eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan määritellä koko asiaa, mutta uskon. Ehkä se kuvaa asiaa kaikista parhaiten. Minä uskon. Uskon elämään, jonkinlaiseen oikeudenmukaisuuteen ja maailmankaikkeuteen, jossa hyvä saa palkkansa, oli se sitten karma tai kohtalo tai mikä tahansa. Minä uskon, että jos elän hyvin, kohtelen muita ihmisiä oikeudenmukaisesti ja uskon kaiken kulkevan oikeaan suuntaan, se kulkee. Pakkohan tässä on kyse olla jostain uskomisesta.

Tämä on minulta aikamoinen tunnustus, sillä vuosiin olin hyvin jyrkkä sen suhteen, etten usko mihinkään. Mutta vanhemmiten minusta on kuoriutunut hyvinkin suvaitsevainen ja itsellenikin lempeämpi ihminen. Lempeämpi tarkoittaa tässä kohden periaatteitani. Olen hyvin periaatteellinen ihminen ja ollut aika jyrkkä joidenkin asioiden suhteen. Vanhemmiten tuntuu, ettei asioita tarvitse ottaa niin kauhean vakavasti. Pitää elää niin, että itsestä tuntuu hyvältä, ei niinkään välittää siitä mitä on itse joskus sanonut tai mitä ne muut oikein ajattelevat jos pyörrän puheeni jne. Sellaiset vaikuttivat minuun nuorempana paljon. Minä halusinkin olla tiukan periaatteellinen.