Lähtisiköhän poika kanssani pyörällä töihin? Minun pitää mennä vain käymään ja työhuoneelle olisi mukava pyöräilymatka. Sopivan pituinen ja pääsisimme pyörätietä pitkin, merenrantaa polkemaan. Poika voisi odotella minua joko huoneessani tai lähileikkipuistossa. En kyllä tiedä viihtyisikö hän siellä yksin.

Tuntuu pahalta pojan takia. Hän on joutunut notkumaan kotona ja vaikka minä olenkin paikalla, olen istunut lähinnä koneen ääressä. On pitänyt saada muutama työjuttu hoidettua ja sitten olen vain luuhannut internetissä. Koukuttavaa touhua tämä bloggaaminen. Vähän pelottaa miten nettiriippuvuuteni käy, kun pääsen mökille. Todennköisesti samoin kun telkkaririippuvuuteni. Se katoaa. Ihan tuosta noin vaan en kaipaakaan jokailtaista turrutusannostani. Voin lukea takkatulen lämmössä tai juoda lasin viiniä ja jutella äitini kanssa niitä näitä. Tai joskus harvoin käy niinkin, että menen ajoissa nukkumaan.

Kesän jälkeen kestää tovi, että pääsen taas vanhaan televisiorytmiin. Alkusyksystä kiukuttelen miehelle siitä, kuinka paljon meillä katsotaan telkkaria. Hän kun palaa mökiltä kotiin, aukeaa töllötin saman tien. Minä olen onnistunut jo vähän vierottumaan. Syksyisin jatkan lukemista ja saatan tuhista tuohtuneena sängyssä kirjan kanssa, kun mies katsoo aivottomana jotain turhaa. Mutta sitten tulee taas joku ohjelma, joka minunkin on pakko nähdä. Minä sorrun ja siitä alkaa taas alamäki. Olenjälleen koukussa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Minähän rakastan televisiota. Rakastan hyviä ja laadukkaita televisio-ohjelmia, joiden seuraavaa jaksoa odotan malttamattomana koko viikon. Jaksan spekuloida loputtomasti juonen käänteitä ja tulevaa. Pidän hyvin kuvatuista ja kerrotuista tarinoista. 

Mutta kun televisio ei enää ole sitä mitä ennen. Tai ehkä se on ihan sitä samaa, mutta kun kanavia tulee koko ajan lisää, se hutun määrä lisääntyy. Olen työni puolesta joutunut tai päässyt tutustumaan televisiota koskevaan poliittiseen päätöksentekoon ja virkamiesten näkemykseen televisiosta. Enkä ymmärrä. En ymmärrä miksi sitä huttua pitäisi saada lisää. Miksi kanavien pitää erikoistua ja tarjonnan pirstaloitua. Emmekö me nimenomaan tarvitsisi tällä hetkellä vähemmän, mutta laadukkaampaa tarjontaa? Ongelmana onkin se, että kuka sen laadun määrittelee. Minäkö? Sinäkö? Valtiovaltako? Televisiokanavat, jotka yrittävät selvitä kovista taloudellisista ajoista, jolloin heidän päärahoitusväylänsä – mainosmyynti –supistuu?

Tavallinen katsoja ei aina tule ajatelleeksi, mitä kaikkea päätösten takaa löytyykään. Se, että kanava päättää näyttää meille vuodesta toiseen yhä enemmän ulkomaista viihdettä, ei välttämättä johdukaan siitä, että me sitä jotenkin enemmän kaipaisimme. Ei. Se sattaakin johtua siitä, ettei kanavalla kerta kaikkiaan ole varaa muuhun. Kotimainen ohjelmatuotanto on ulkomaiseen verrattuna todella kallista. Kun raha on tiukilla, on paljon helpompi tehdä päätös siitä, että näytetään ruudusta sadatta kertaa Frendejä – jota katsojat jaksavat katsoa uudestaan ja uudestaan – kuin ostaa uusi kallis kotimainen ohjelma, jonka katsojamenestyksestä ei ole mitään takeita.

Kukapa olisi uskonut, että siitä että on katsonut aina paljon televisiota, voi oikeasti olla joskus ammatillista hyötyä. Ei siis niin, että olisi oppinut ohjelmien sisällöstä jotain, vaan siitä, että tietää paljon televisio-ohjelmista. Minulle siitä on ollut. Aina valitetaan television passivoivasta vaikutuksesta (allekirjoitan kyllä täysin) tai teinien liiasta television katselusta, mutta joskus sekin voi kääntyä eduksi. Minulle on käynyt niin onnekkaasti.