Viime viikolla eräs Ranskassa asuva tuttava vinkkasi Facebookissa Elisabeth Badinterin kirjaan Le Conflit – la femme et la mére eli Konflikti – nainen ja äiti. Sunnuntaina Hesarissa oli tämän ranskalaisen feministifilosofin haastattelu. Silloin aloin ymmärtää, miksi ystäväni totesi, ettei tällaista kirjaa voisi Suomessa kirjoittaa.

Kirjassa pohditaan naiseutta ja äitiyttä ja sanotaan aika rajujakin asioita. Badinter on esimerkiksi sitä mieltä, että äitiyden painolasti on kasvanut ja sitä perustellaan luonnollisuudella ja ekologisuudella.  Hesarin jutun mukaan Badinter kirjoittaa esimerkiksi näin:

"Viattomasta vauvasta on tullut ilman hänen omaa tahtoaan miehisen sorron paras liittolainen."

"On hyvä tehdä itse kotiruokaa purkkiruokien sijasta, käyttää kestovaippoja, imettää pitkään ja lapsentahtisesti. Sitten vielä päiväkotien johtajat suosittelevat, että yksivuotiaiden olisi paras olla kotona."

"Vaatimusten lista muodostuu taakaksi, joka tekee työhön paluusta yhä vaikeampaa."

Jutussa kerrotaan myös kritiikistä, jota Badinter on tietysti saanut osakseen. Häntä on esimerkiksi moitittu vanhoilliseksi, sillä nykyään isätkin voivat osallistua lapsen kasvatukseen, vaippojen vaihtoon jne. Badinter puolustautuu sanomalla, että valtaosan kotitöistä tekevät edelleen naiset: Ranskassa naiset tekevät jopa 80 prosenttia kotitöistä, Suomessa 60 prosenttia.

En nyt referoi teille tähän koko juttua, mutta huikeita mielipiteitä rouva laukoo. Ja vaikka moni hänen sanomisensa tuntuu ylilyönniltä, olen valmis uskomaan, että joku perä niissäkin on. Vaikka Badinter hyökkääkin radikaalin ekologisuuden kimppuun, hän sanoo ettei tietenkään vastusta ekologisuutta, mutta ekologisuuden nimissä ei pitäisi uhrata naisen vapautta. Sen verran on minunkin tullut luettua noita feministisiä tekstejä, että näissä ajatuksissa on mielestäni jotain tuttua. Olen yrittänyt vuosien ajan selittää miehelleni, miksi jokin hänen mielestään viattomalta tuntuva asia, saattaa saada feministien karvat pystyyn. Moni asia, joka läheltä katsottuna saattaa näyttää naisen omalta valinnalta tai tasa-arvoiselta, onkin suuressa mittakaavassa tarkasteltuna yhteiskunnan sanatonta painostamista tai yleistä mielipideilmastoa, joka ohjaa naista toimimaan jollain tietyllä tavoin.

Siinä olen joka tapauksessa Elisabeth Badinterin kanssa samaa mieltä, että äitiyden taakka on kasvanut ja kasvanut, eikä se ole ollenkaan hyvä suuntaus. Tosin minusta tuntuu, että meidän kaikkien yksilöiden taakka on kasvanut viime vuosina paljon. Meidän pitäisi olla hyviä ja tunnollisia työntekijöitä, täydellisiä vanhempia samalla kun hoidamme parisuhteitamme ja olemme seksuaalisesti aktiivisia ja romanttisia. Sitten meidän pitäisi vielä muistaa olla valistuneita kuluttajia, kierrättää ja huomioida ilmastonmuutos. Mitäs vielä? Ai niin. Olisi kiva kun olisimme yhteisöllisempiä, aktiivisia kansalaisia ja harrastaisimme ja huolehtisimme itsestämme. Söisimme terveellisesti, liikkuisimme ja olisimme kultturelleja. Unohdinko jotain? Jos tämä on vatimus kaikille kansalaisille, niin kun tähän vielä lisätään äitiyteen liittyvät eritysivaatimukset, sillä Badinter on kyllä oikeassa siinä, että kyllä ne paineet sinne äidin päälle kaatuvat aika usein, niin eihän tästä selviä hengissä. Perinteinen äitimyytti on saanut aivan uuden, mutta ei yhtään helpottavamman kilpailijan. Ekologinen äitimyyti. Koskas sitä isyyttä ruvettaisiin aktivoimaan luonnollisuudella ja ekologisuudella? Tästä pohdinnastani nousee mileen kaksi mielenkiintoista asiaa, joita täytynee pohtia jonain toisena hetkenä: ekologisuus uskontona (jossain on näin verrattu) ja isämyytti (millainen on myyttien isä?).