Viikonloppuna oli parasta se, että vaikka tuuli riepotteli puita, sade kiusasi eikä ollut niin lämminkään ja vaikka itse heräsin lauantai-aamuna pieneen lämpöön ja nokka oli tukossa ja kurkku kipeä, niin kipeys ja sää pakottivat minut vain olemaan. Se oli sitä parhautta, jota vailla olen kaikesta tekemättömyydestäni huolimatta ollut. Nukuin aamulla pitkään ja tunsin oloni kuumeiseksi. Mies kömpi jossain vaiheessa takaisin kainalooni ja alkoi kuorsata niin, että minä lopulta heräsin. Äitini vahti lapsia alakerrassa ja kun yksi oli joukosta poissa, niin kuopustyttö ja keskipoika leikkivät nätisti ja hiljaa keskenään. Onneksi ovat myös kestävää materiaalia eivätkä pelkää kylmää ja märkää, vaan lähtivät reippaasti myös ulos. Minä luin, join teetä ja makoilin. Poltimme takkatulta ja äiti ja mies lämmittivät saunaa. Juteltiin ja oltiin hiljaa. Mies teki hitaasti ruokaa tuvan pöydän ääressä ja nautti. Ruoan jälkeen kaikki kolme aikuista nukahtivat spontaanisti päiväunille. Kuulemma kuorsasin. Lapset äiti hääti jossain vaiheessa vinttiin. Kun herättiin lähdettiin saunaan. Minäkin, kun kuume tuntui kadonneen. Saunoin kuitenkin rauhallisesti ja vähän enkä mennyt järveen uimaan. Illalla ajoissa nukkumaan ja aamulla heräsin siihen, ettei enää väsyttänyt. Mietin koska viimeksi olen herännyt niin enkä muistanut. Siitä oli liian pitkä aika. Sunnuntaina esikoispoika kotiutui partioleiriltä ehjin nahoin, hymyissä suin ja halaten.