Kun kirjoittamiselle ei jää aikaa, nostaa itsekritiikki päätään. Mitä vähemmän kirjoitan, sitä vähemmän koen asiat kirjoittamisen arvoisiksi. En ole ihan varma siitä, onko tämä hyvä vai huono asia. Tavallaan on ihan hyvä, etten suolla kaikkia keskeneräisiä ajatuksiani maailmalle. Toisaalta koen, että moni ajatusvirrassa vellova miete, ei ehkä koskaan pääse ulos, jos en saa kirjoittaa myös sitä turhaa tekstiä. Voisihan sen toki ajatella niin, että kirjoittaisi paljon ja julkaisii vähän. Mutta silloinkin itsekritiikki nostaisi päätään, olen siitä varma. Jos en heti julkaise tekstiä, nousee julkaisukynnys niin, etten sitten lopulta julkaisekaan tekstiä ollenkaan. Alan nähdä puutteita sielläkin missä niitä ei ole. En saa tästä blogista tekemälläkään viimeisteltyä ja mietittyä. Ja jollain tavalla uskonkin, että blogin on tarkoitus olla jossain mielessä reaktiomedia. Se on tässä ja nyt.

Asiasta aivan toiseen. On hassua kun tulee tunne, että joku ihminen pitää minusta ihan tuosta noin vaan, muuten vaan. En oikein tiedä miksi, mutta eräs uusi tuttavuus vaikuttaa siltä, että hän pitää minusta. Kyse ei nyt ole mistään ihastumisesta. Kyse on sellaisesta pitämisen muodosta, johon voi vaikuttaa esimerkiksi se, että toinen muistuttaa itseä nuorempana tai jotain läheistä ihmistä. Se voi myös olla sellaista pitämistä, johon liittyy jonkinlainen ihailu. En oikein saa otettaa siitä, että mistä tässä minun tapausessani on kyse. Ja voihan olla, että menen pahasti metsään ja kyse onkin jostain ihan muusta. Mutta tunne on hassu ja kiva samaan aikaan.

Ulkona alkaa hämärtää, vaikka kello on vasta kolme. Vielä muutama päivä ja siirrymme voiton puolelle. Kiireisessä elämässä on se hyvä puoli, ettei ehdi masentua. Olen ollut harvinaisen virkeä koko syksyn. Nyt kun saisin vielä käännettyä tämän virkeyden ahkeruudeksi, niin hyvä olisi. Päätin tänään, että jatkan harjoittelussa. Heti kun olin tehnyt päätökseni, tulin katumapäälle. En siis ole vieläkään aivan varma. Ehkä en olekaan varma, ennen kuin nimet ovat paperissa tai aika vaan kulunut loppuun. Kiltteys pistää minut ahtaalle. Saan todennäköisesti pitää kunnon joululoman. Se tulee kyllä monessa suhteessa tarpeeseen.

En saanut unelmatyötä. Nyt voin rehellisesti arvioida asiaa ja miettiä, olisiko työ sittenkään ollut unelmatyöni. Ei se olisi. Se olisi ollut hyvä, innostava, koulutustani vastaava työ, mutta ei unelmatyö. Arvatkaa mikä olisi unelmatyöni? No arvaattehan te. Jos pystyisin, toimisin niin, että vetäytyisin hiljaiseen retriittiin kirjoittamaan. Mitäköhän mies sanoisi jos kertoisin hänelle, että häivyn nyt muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi kirjoittamaan. Ehkä niin on vaan tehtävä jossain vaiheessa. Motivaation vaan pitäisi olla niin suuri, että pystyisin riuhtaisemaan itseni irti yleisistä odotuksista. Hemmettiin kiltteys ja yleiset odotukset.